Ideasta toteutukseen. Tänään on todellakin ollut toiminnan päivä. Olen naputellut viestejä useaan eri paikkaan saadakseni selville mitkä ovat mahdollisuuteni jäädä kotiin perhepäivähoitajaksi. Vastauksia olen saanut kovin vähän, mutta jo oma toiminta asian eteen saa aikaan tyytyväisyyttä.
Viideltä ovikello soi ja oven takana seisoi mahdollinen tuleva hoidokkini. Ensitapaaminen meni loistavasti, vaikka se yllätyksenä tulikin. Oma neiti kuusvee keikisteli bikineissä peilin edessä ja pikkuherra neljävee esitteli vieraalle kaikki temppunsa. Aikamoinen sählinki - normimeininki siis- toivottavasti ei säikäyttänyt väkeä.
Neljäveen valvotettua taas kaksi yötä infektioastman takia päätös alkaa tulla ensimmäistä kertaa todeksi. Olkoonkin, että menetän lyhyet työpäivät. Saatika piiiiitkät lomat. Taikka palkallisen sairasloman. Sitä paitsi milloin muka olen saanut viimeksi "lomailla" kuten aikana ennen lapsia? Aina on joku vaatimassa, jos ei muuta niin ainakin seuraa. Seuraava ajatus onkin se, että ehkäpä myös kesä ja muut lomat ovatkin nyt yhteistä kivaa puuhaa isommalla porukalla. Enää pitää metsästää 5-6- vuotias tyttö omalle seuraksi. Tyttö nimittäin yllätti ja oli sitä mieltä, ettei halua jatkaa päiväkodissa jos kerran voi jäädä kotiin uuden kaverin kanssa. Ensi syksynä kuitenkin alkaa eskari. Sitten ehtii vielä. Mahtuisiko porukkaamme vielä puolipäiväinen poika? Sitten alkaisi olla kööri koossa ja uusi elämä valmiina alkamaan. Milloin?
tiistai 22. tammikuuta 2013
lauantai 19. tammikuuta 2013
Tavoitemekko
Ostin tavoitemekon. Ihan kun kaappi ei jo pullistelisi näitä vähän liian pieniä vaatteita. Mutta tämä on the mekko. Desigual-ihanuus.
Mekko on mekko, mutta se toi mukanaan sisältöä elämään. Saman tien aloitin viiden kilon tiputuksen hurjan kuntosali- ja ruokaohjelman avulla, vaikka viimeiset viisi vuotta olen keskittynyt vain syömään itseni lihavaksi ja sairaaksi.
Televisio on pullollaan tositv-laihdutusohjelmia, välillä kyllästymiseen asti. Silti niistä voi saada hyviä ajatuksia. Jutan superdieettiohjelmassa sähköasentaja tuumi, ettei sokerista ole enää ollut vaikeuksia kieltäytyä tajuttuaan, ettei se oikeasti tuo hyvää oloa. Todellinen hyvä olo syntyy siitä, että pysyy päätöksessään. Tällä kertaa minustakin tuntuu, että tiedän mitä haluan. Sitä kohti.
PS. seuraava tavoite ja sen palkkio on jo valmiina mielessä. Vanhan tatuioinnin korjailu. Tuskin maltan odottaa!
Mekko on mekko, mutta se toi mukanaan sisältöä elämään. Saman tien aloitin viiden kilon tiputuksen hurjan kuntosali- ja ruokaohjelman avulla, vaikka viimeiset viisi vuotta olen keskittynyt vain syömään itseni lihavaksi ja sairaaksi.
Televisio on pullollaan tositv-laihdutusohjelmia, välillä kyllästymiseen asti. Silti niistä voi saada hyviä ajatuksia. Jutan superdieettiohjelmassa sähköasentaja tuumi, ettei sokerista ole enää ollut vaikeuksia kieltäytyä tajuttuaan, ettei se oikeasti tuo hyvää oloa. Todellinen hyvä olo syntyy siitä, että pysyy päätöksessään. Tällä kertaa minustakin tuntuu, että tiedän mitä haluan. Sitä kohti.
PS. seuraava tavoite ja sen palkkio on jo valmiina mielessä. Vanhan tatuioinnin korjailu. Tuskin maltan odottaa!
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Suutarin lapsella...
Välähdyksiä matkan varrelta. Vitsailua läheisten kesken pojan ADHD-tyyppisestä käytöksestä. Kerhotädin kommentti "se on ihan normaali pieni poika", päiväkodin hoitajien hymistely kun puran huoltani pojan käytöksestä. Oma värinä siitä, että näin ei kuitenkaan ole...
Perjantaina sain purtavaa viikonloppua varten, kun hoitaja ehdotti, että pyytäisivät päiväkodilla konsultaatiota erityislastentarhanopettajalta koskien pojan keskittymiskyvyttömyyttä, kovaa äänenkäyttöä, toisten lyömistä ja haukkumista tyhmäksi. Kakistellen sanoin, että otamme mielellämme avun vastaan. Bullshit! On ihan eri asia kummastella ja arvostella jälkikasvunsa käytöstä kuin ottaa kommenttia vastaan muilta. Sitä paitsi koen, että syksyllä aloitettu uusi päiväkoti ei sovi meidän herralle, ja hän on saanut liikaa yksipuolista palautetta huonosta käytöksestään. Muuttaako tämä konsultaatio hoitajan käsitystä pojasta yhtään myönteisemmäksi?
Okei, olen ala-asteen opettaja. Siis the Kasvatusalan Ammattilainen. Silti mulla ei oo mitään hajua mitä tehdä tämän pojan kanssa. Omasta mielestäni poika reagoi vahvasti (joo-o, hän on pian nelivuotias) ja on syntymästä lähtien ollut paras peili herkkyydellään. Toisaalta itse olen osan herkkyydestä laittanut sen piikkiin, että kahdeksankuisesta lähtien hän on ollut infektio- ja antibiottikierteessä aina nelisen kuukautta kerrallaan. Tänä vuonna laitettiin neljännet putket, jotka eivät kuitenkaan estäneet uutta tulehdusta. Samalla kerralla saatiin vihoiksemme infektioastmataipumus.
Itse olen oppinut tulkitsemaan pojan skitsoilua niin, että välillä se on merkki tulevasta taudista, välillä äidinikävää, toisinaan uhmaa. Kaveri totesi, että jotkut vain ovat herkempiä, ja jotkut sitä vaan tarvitsevat äitiä enemmän kuin muut. Poika todellakin kuuluu tähän kategoriaan. En kuitenkaan haluaisi olla itse näin herkkä pojan kiukulle ja sairastelulle. Aivan liian helposti ahdistun ja alan voivotella, miten hankala alkutaival on ollut. Samalla koen tilanteen epäreiluksi, erityisesti päiväkodin puolelta. Laitos on jähmeä ja melko joustamaton, ja sehän päiväkoti on, laitos. (Kuin myös koulukin, jota olen alkanut kyseenalaistaa rankalla kädellä.) Pojan ensimmäinen päiväkoti oli loistava, eli henkilökemiat ja molemminpuoleinen luottamus toimivat. Ikinä en kuullut leimaavaa sanaa jälkikasvustani. Toisin on nyt.
Mikä eteen kun henkilökemiat hoitajien kanssa on mutkalla? Poika kärsii suuresta ryhmästä, joka koostuu pääasiassa alle nelivuotiaista menevistä pojista. Kärsii leimasta, joka häneen on isketty lukuisia kertoja. Kärsii ilman äitiä. Taidan jäädä kotiin. Niinpä - miksi en jäisi kotiin?
Perjantaina sain purtavaa viikonloppua varten, kun hoitaja ehdotti, että pyytäisivät päiväkodilla konsultaatiota erityislastentarhanopettajalta koskien pojan keskittymiskyvyttömyyttä, kovaa äänenkäyttöä, toisten lyömistä ja haukkumista tyhmäksi. Kakistellen sanoin, että otamme mielellämme avun vastaan. Bullshit! On ihan eri asia kummastella ja arvostella jälkikasvunsa käytöstä kuin ottaa kommenttia vastaan muilta. Sitä paitsi koen, että syksyllä aloitettu uusi päiväkoti ei sovi meidän herralle, ja hän on saanut liikaa yksipuolista palautetta huonosta käytöksestään. Muuttaako tämä konsultaatio hoitajan käsitystä pojasta yhtään myönteisemmäksi?
Okei, olen ala-asteen opettaja. Siis the Kasvatusalan Ammattilainen. Silti mulla ei oo mitään hajua mitä tehdä tämän pojan kanssa. Omasta mielestäni poika reagoi vahvasti (joo-o, hän on pian nelivuotias) ja on syntymästä lähtien ollut paras peili herkkyydellään. Toisaalta itse olen osan herkkyydestä laittanut sen piikkiin, että kahdeksankuisesta lähtien hän on ollut infektio- ja antibiottikierteessä aina nelisen kuukautta kerrallaan. Tänä vuonna laitettiin neljännet putket, jotka eivät kuitenkaan estäneet uutta tulehdusta. Samalla kerralla saatiin vihoiksemme infektioastmataipumus.
Itse olen oppinut tulkitsemaan pojan skitsoilua niin, että välillä se on merkki tulevasta taudista, välillä äidinikävää, toisinaan uhmaa. Kaveri totesi, että jotkut vain ovat herkempiä, ja jotkut sitä vaan tarvitsevat äitiä enemmän kuin muut. Poika todellakin kuuluu tähän kategoriaan. En kuitenkaan haluaisi olla itse näin herkkä pojan kiukulle ja sairastelulle. Aivan liian helposti ahdistun ja alan voivotella, miten hankala alkutaival on ollut. Samalla koen tilanteen epäreiluksi, erityisesti päiväkodin puolelta. Laitos on jähmeä ja melko joustamaton, ja sehän päiväkoti on, laitos. (Kuin myös koulukin, jota olen alkanut kyseenalaistaa rankalla kädellä.) Pojan ensimmäinen päiväkoti oli loistava, eli henkilökemiat ja molemminpuoleinen luottamus toimivat. Ikinä en kuullut leimaavaa sanaa jälkikasvustani. Toisin on nyt.
Mikä eteen kun henkilökemiat hoitajien kanssa on mutkalla? Poika kärsii suuresta ryhmästä, joka koostuu pääasiassa alle nelivuotiaista menevistä pojista. Kärsii leimasta, joka häneen on isketty lukuisia kertoja. Kärsii ilman äitiä. Taidan jäädä kotiin. Niinpä - miksi en jäisi kotiin?
maanantai 7. tammikuuta 2013
Itsetutkiskelua
"Kyselemiseen kuluu aikaa. Ei riitä yksi ilta eikä viikko, mutta kuukausi jo hiukan. Kun vastaukset tulevat päättelemällä itseltä itselle, ne on helpompi hyväksyä kuin toisten latelemat. Kysellessä saa kaiken aikaa käyttöönsä lisää myönteistä energiaa. "
Wise words, Aila Norlamo!
Olen janonnut viisaita ajatuksia, jotka opettaisivat ajattelemaan itsenäisesti. Sattumalta törmäsin Suomalaisen alehyllyllä kirjaan Pientä elämää etsimässä (Marikka Bergman) ja sain mitä toivoin. On kummallista, että piti kulua 35 vuotta, ennen kuin osasin kyseenalaistaa näkemykseni itsestäni ja monista ympäröivistä ilmiöistä. Siihen tarvittiin fyysisen kunnon romahtaminen, hankalalta tuntuva perhetilanne ja rakoilevat välit puolisoon. Entinen unelma-ammattikin alkoi maistua puulle. Ja kaikesta tästä oli vaikea löytää yhtä selittävää huonon olotilan aiheuttajaa.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen mieleeni jäi lohdullisesti kummittelemaan ajatus siitä, että ei ole välttämätöntä oppia kokemuksistaan, eikä tavoitteena tarvitse olla vaikeiden asioiden hyväksyminen ja eteenpäin meno. Marikkan sanoin: "Taitaakin kuulua asiaan kiertää ympyrää samojen teemojen ympärillä ja joutua samojen asioiden ja ihmisten takia yhä uudelleen kriisiin. Ympyrän kiertäminen ei olekaan paikallaan jumittamista. Se on merkki siitä, että on alkanut lopultakin hahmottaa, mitkä ovat omat kasvutehtävät."
Siispä on tarkoitettu, että pohdin äitiyttä, perhedynamiikkaa, suhdettani alkoholiin (ja sitä liikaa käyttäviin ihmisiin - kyllä, heitähän lähelläni riittää), työni merkitystä - eli kaikkia niitä palasia, joista syntyy ideaalielämäni. Ilman romanttisia harhakuvia, ehkä enemmänkin riittävän hyvä elämä.
Näihin palasiin tulen palaamaan myöhemminkin, mutta tämän hetken ajatuksia haluan jakaa.
...Äitiydestä: olen alkanut oppia olemaan sekä aidosti läsnä että selkeästi ei käytettävissä. Alan nauttia lasteni seurasta, ja tämä on tapahtunut vasta opittuani keskittymään hetkeen aiemman sähläämisen sijasta. Nautin ulkoilusta, pulkkamäistä, lumilinnojen rakentelusta, kävelylenkeistä, askartelusta, laulamisesta. Tämän talven haaveeni on opettaa lapset hiihtämään niin, että pääsemme yhdessä eväsretkelle hiihtäen.
...Perhedynamiikasta ja alkoholin vaikutuksesta: alkoholiriippuvainen mieheni on päässyt liikaa vaikuttamaan viikonloppujen dynamiikkaan. Olen antanut liikaa huomiota humalalle ja krapulalle. Suurin haasteni nyt ja aina (?) on se, ettei minun pitäisi millään tavalla huomioida Kuningas Alkoholia. Tämän lisäksi tapa, jolla puhumme toisillemme on alkanut ärsyttää. Sitä täytyy ruveta pureskelemaan.
...Työni merkityksestä: työni ei voi olla elämäni sisältö. Nyt pitkällä sairaslomalla näen selkeästi sen, miten paljon työasioiden ajatteleminen vie aikaa ja energiaa. Tokaluokan opena oleminen ei sovi tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, sillä pienten oppilaiden ja perheiden tarpeet tuntuvat minulle liian suurilta. En halua, en aio, en jaksa panostaa heidän elämäänsä, kun omassakin on tarpeeksi. Siksi on vaikea löytää motivaatiota työhön. Olen myös liian pitkään ollut "koko koulun pelastaja". Opettaessani musiikkia tutustun useisiin luokkiin, joista löytyy liian paljon avunhuutajia. Otan lapset liian lähelle. Tämä kyllästyttää ja inhottaa.
Minusta on moneksi - mutta nyt on tullut aika lyödä jarrut pohjaan. Mielenkiinnolla odotan millaisia ratkaisuja päätän tehdä. Tavoitteena se riittävän hyvä elämä.
Wise words, Aila Norlamo!
Olen janonnut viisaita ajatuksia, jotka opettaisivat ajattelemaan itsenäisesti. Sattumalta törmäsin Suomalaisen alehyllyllä kirjaan Pientä elämää etsimässä (Marikka Bergman) ja sain mitä toivoin. On kummallista, että piti kulua 35 vuotta, ennen kuin osasin kyseenalaistaa näkemykseni itsestäni ja monista ympäröivistä ilmiöistä. Siihen tarvittiin fyysisen kunnon romahtaminen, hankalalta tuntuva perhetilanne ja rakoilevat välit puolisoon. Entinen unelma-ammattikin alkoi maistua puulle. Ja kaikesta tästä oli vaikea löytää yhtä selittävää huonon olotilan aiheuttajaa.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen mieleeni jäi lohdullisesti kummittelemaan ajatus siitä, että ei ole välttämätöntä oppia kokemuksistaan, eikä tavoitteena tarvitse olla vaikeiden asioiden hyväksyminen ja eteenpäin meno. Marikkan sanoin: "Taitaakin kuulua asiaan kiertää ympyrää samojen teemojen ympärillä ja joutua samojen asioiden ja ihmisten takia yhä uudelleen kriisiin. Ympyrän kiertäminen ei olekaan paikallaan jumittamista. Se on merkki siitä, että on alkanut lopultakin hahmottaa, mitkä ovat omat kasvutehtävät."
Siispä on tarkoitettu, että pohdin äitiyttä, perhedynamiikkaa, suhdettani alkoholiin (ja sitä liikaa käyttäviin ihmisiin - kyllä, heitähän lähelläni riittää), työni merkitystä - eli kaikkia niitä palasia, joista syntyy ideaalielämäni. Ilman romanttisia harhakuvia, ehkä enemmänkin riittävän hyvä elämä.
Näihin palasiin tulen palaamaan myöhemminkin, mutta tämän hetken ajatuksia haluan jakaa.
...Äitiydestä: olen alkanut oppia olemaan sekä aidosti läsnä että selkeästi ei käytettävissä. Alan nauttia lasteni seurasta, ja tämä on tapahtunut vasta opittuani keskittymään hetkeen aiemman sähläämisen sijasta. Nautin ulkoilusta, pulkkamäistä, lumilinnojen rakentelusta, kävelylenkeistä, askartelusta, laulamisesta. Tämän talven haaveeni on opettaa lapset hiihtämään niin, että pääsemme yhdessä eväsretkelle hiihtäen.
...Perhedynamiikasta ja alkoholin vaikutuksesta: alkoholiriippuvainen mieheni on päässyt liikaa vaikuttamaan viikonloppujen dynamiikkaan. Olen antanut liikaa huomiota humalalle ja krapulalle. Suurin haasteni nyt ja aina (?) on se, ettei minun pitäisi millään tavalla huomioida Kuningas Alkoholia. Tämän lisäksi tapa, jolla puhumme toisillemme on alkanut ärsyttää. Sitä täytyy ruveta pureskelemaan.
...Työni merkityksestä: työni ei voi olla elämäni sisältö. Nyt pitkällä sairaslomalla näen selkeästi sen, miten paljon työasioiden ajatteleminen vie aikaa ja energiaa. Tokaluokan opena oleminen ei sovi tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, sillä pienten oppilaiden ja perheiden tarpeet tuntuvat minulle liian suurilta. En halua, en aio, en jaksa panostaa heidän elämäänsä, kun omassakin on tarpeeksi. Siksi on vaikea löytää motivaatiota työhön. Olen myös liian pitkään ollut "koko koulun pelastaja". Opettaessani musiikkia tutustun useisiin luokkiin, joista löytyy liian paljon avunhuutajia. Otan lapset liian lähelle. Tämä kyllästyttää ja inhottaa.
Minusta on moneksi - mutta nyt on tullut aika lyödä jarrut pohjaan. Mielenkiinnolla odotan millaisia ratkaisuja päätän tehdä. Tavoitteena se riittävän hyvä elämä.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Brave Start
Eihän se voi olla niin vaikeaa. Kirjoittaa, suoltaa ulos oman elämänsä solmukohtia ja ratkaisuja niihin. Eihän? Haluan yrittää.
Kyllä pärjätään, laulaa kolmevuotias poikani lähes päivittäin Risto Räppääjästä tarttunutta laulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta tuon laulun sanoma alkaa upota myös minun ajatusmaailmaani. Ehkä tässä kuitenkin pärjätään? Mitään isoa ei ole vialla, vaikka viime vuodet ovatkin olleet rankkoja.
Rankkoja alkoholiriippuvaisen puolisona, kahden lapsen äitinä, pienemmän infektiokierteessä pyöriessä sekä opettajana. Koirakin on matkalla sairastunut vakavasti, mutta vielä ei ole tarvinnut heittää hyvästejä. Hyvä niin.
Saat sen, mitä tarvitset, toitotetaan useassakin opuksessa. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Jostakin tämän elämän hullun pyörityksen alta alan löytää omaa ääntäni ja hyväksyä omituisuuksiani, joista en ehkä koskaan pääse eroon. Olen tajunnut olevani hyvin empaattinen, spontaani, intuitiivinen, ehkä räjähtäväkin. Pääni sisällä taistelevat halu miellyttää muita ja räiskyvä temperamenttini. Huomaan olevani todella herkkä epävääryyksille. Vihaan pakkoja ja luulin pitkään olevani varsinainen vastarannan kiiski. En ole kuitenkaan tarpeeksi rohkea pysyäkseni kannassani, vaan usein muutan mieltäni muiden painostuksesta. Siinäpä vasta yhdistelmä!
Uuden vuoden alku houkuttaa uusille urille. Minä olen käyttänyt useammankin yön eron ja muuton pohtimiseen. En ole varma onko unelmani paluusta kotikonnuille Pohjois-Savoon ratkaisu mihinkään ilman parisuhteessa tapahtuvaa muutosta (lue: miehen raitistumista), mutta kaipaan kovasti sukuani, erityisesti vanhempiani ja siskojani. Isovanhempani käyvät usein mielessä, meilläkään ei lienee enää montaa joulua tai juhannusta ole yhdessä vietettäväksi.
Olen ollut vuosia todella väsynyt ja usein kipeä. Painoni on noussut 8 kiloa reilussa vuodessa. Tämä pistää ajattelemaan ongelman ydintä. Pohdin sapattivapaan pitämistä: haluaisin jäädä kevääksi kotiin kolmevuotiaan kipukallen kanssa ja suoda pian kuusivuotiaallekin lyhyemmän päiväkotipäivän. Haluan kiireettömiä aamuja, päiviä ilman muiden (!!!) ongelmia (omissakin on tarpeeksi), paremmin nukuttuja öitä ja tasapainoisen olon. Annan kuitenkin päätökselle aikaa, jotten syöksy tapojeni mukaisesti suin päin suohon. Vai mitenkäs se olikaan, juurihan pari lausetta sitten kerroin hyväksyväni oudot luonteenpiirteeni ilman tarvetta muuttaa niitä :)
Mutta: Kyllä pärjätään, kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään!
Kyllä pärjätään, laulaa kolmevuotias poikani lähes päivittäin Risto Räppääjästä tarttunutta laulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta tuon laulun sanoma alkaa upota myös minun ajatusmaailmaani. Ehkä tässä kuitenkin pärjätään? Mitään isoa ei ole vialla, vaikka viime vuodet ovatkin olleet rankkoja.
Rankkoja alkoholiriippuvaisen puolisona, kahden lapsen äitinä, pienemmän infektiokierteessä pyöriessä sekä opettajana. Koirakin on matkalla sairastunut vakavasti, mutta vielä ei ole tarvinnut heittää hyvästejä. Hyvä niin.
Saat sen, mitä tarvitset, toitotetaan useassakin opuksessa. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Jostakin tämän elämän hullun pyörityksen alta alan löytää omaa ääntäni ja hyväksyä omituisuuksiani, joista en ehkä koskaan pääse eroon. Olen tajunnut olevani hyvin empaattinen, spontaani, intuitiivinen, ehkä räjähtäväkin. Pääni sisällä taistelevat halu miellyttää muita ja räiskyvä temperamenttini. Huomaan olevani todella herkkä epävääryyksille. Vihaan pakkoja ja luulin pitkään olevani varsinainen vastarannan kiiski. En ole kuitenkaan tarpeeksi rohkea pysyäkseni kannassani, vaan usein muutan mieltäni muiden painostuksesta. Siinäpä vasta yhdistelmä!
Uuden vuoden alku houkuttaa uusille urille. Minä olen käyttänyt useammankin yön eron ja muuton pohtimiseen. En ole varma onko unelmani paluusta kotikonnuille Pohjois-Savoon ratkaisu mihinkään ilman parisuhteessa tapahtuvaa muutosta (lue: miehen raitistumista), mutta kaipaan kovasti sukuani, erityisesti vanhempiani ja siskojani. Isovanhempani käyvät usein mielessä, meilläkään ei lienee enää montaa joulua tai juhannusta ole yhdessä vietettäväksi.
Olen ollut vuosia todella väsynyt ja usein kipeä. Painoni on noussut 8 kiloa reilussa vuodessa. Tämä pistää ajattelemaan ongelman ydintä. Pohdin sapattivapaan pitämistä: haluaisin jäädä kevääksi kotiin kolmevuotiaan kipukallen kanssa ja suoda pian kuusivuotiaallekin lyhyemmän päiväkotipäivän. Haluan kiireettömiä aamuja, päiviä ilman muiden (!!!) ongelmia (omissakin on tarpeeksi), paremmin nukuttuja öitä ja tasapainoisen olon. Annan kuitenkin päätökselle aikaa, jotten syöksy tapojeni mukaisesti suin päin suohon. Vai mitenkäs se olikaan, juurihan pari lausetta sitten kerroin hyväksyväni oudot luonteenpiirteeni ilman tarvetta muuttaa niitä :)
Mutta: Kyllä pärjätään, kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)