Minä kuljen tu(u)lella ja elän tunteella. Jos muuta en itsestäni ole viime aikoina oppinut niin tämän. Jotenkin naiivisti olen kuvitellut, että ihminen muuttuu iän myötä viisaammaksi ja harkitsevammaksi. Ettei aina tarvitse lähtee mukaan joka hömpötykseen täysillä. Eläkeikää lähestyvä kollega naureskeli minulle, kun häntä kuunnellessani ihmettelin, miten hän on voinut koko opettajanuransa työskennellä suurempia suunnittelematta, boheemilla asenteella. Minä oikeasti luulin, että tämä ominaisuus, joka minussakin on, jotenkin häipyy kokemuksen myötä ja tilalle tulee rationaalinen, suunnitelmallinen ihminen.
Mutta ajatus on armahtava: kissa ei todellakaan karvoistaan pääse. Ehkä ihmisenä kasvaminen on juuri sitä, että hyväksyy omat nurjat ja hurjat puolensakin, eikä käytä aikaa ja energiaa pohtimalla keinoja päästä niistä eroon.
Syy tähän aloitukseen on se, että vaikka kuinka olin pohtinut asiat "loppuun asti" ennen viime postausta, mieleni muuttui kuitenkin. Annoin itselleni aikaa, enkä sitoutunut mihinkään, joten se saikin muuttua. Mikä vapauttava tunne! Tajusin myös olla terveellä tavalla itsekäs: mitä MINÄ menetän jos rupean perhepäivähoitajaksi? Pitkät, rennot ja palkalliset lomat useasti vuodessa, lyhyet työpäivät, ajan pelkästään omien lasteni kanssa, mahdollisuuden tehdä ex tempore-ikeakäyntejä, retkiä kavereiden luo, mahdollisuuden iltapäivän omaan aikaan, mahdollisuuden käydä salilla tai kaupassa suoraan töistä... Ja mikä tärkeintä: menettäisin ammattiminäni, josta olen alkanut pitää taas uudestaan.
Pidän siis työstäni, osittain. Se oli hyvä tajuta. Näen, kuinka hyvää lapsille tekee saada hyväntuulinen, lempeä ja kekseliäs opettaja takaisin. Se palkitsee. Viime viikon kokemusten jälkeen minuun on syttynyt uusi tuli: haluaisin tulevaisuudessa kokeilla siipiäni isompien oppilaiden kanssa. Ehkä jopa lisäpätevöityä. Annan tuon tulen kyteä rauhassa ja otan selvää asioista.
Oma poikani selvisi viimeisimmästä infektiosta vähällä. Sekin luo toivoa paremmasta. Päiväkodilla järjestetään piakkoin tapaaminen elton ja lto:n kanssa. Olen päättänyt unohtaa oman pelkoni: kysehän on vain pojan keskittymiskyvyttömyydestä ja kovasta äänestä, ei mistään diagnoosista. Asiat asioina, ei tunteita. Sitä paitsi kyllä kotonakin ollaan välillä, melkeinpä päivittäin, ongelmissa pojan räjähtävän käytöksen kanssa. Miksi siis epäröin ottaa apua vastaan?
Paljon on siis ehtinyt pään sisällä tapahtua. Tapahtuu sitä myös ihan oikeassa elämässäkin. Meidän perheemme on päättänyt muuttaa takaisin Pohjois-Savoon ennen kuin neiti menee kouluun. Se tarkoittaa sitä, että takaraja on kesä 2014. Ihan pian siis. Huimaa!
