Nainen, joka asuu meillä, ei osaa hymyillä. Hän jää paitsi kaikesta kivasta. Hän ei "viitsi" mennä uimaan lasten kanssa. Häntä ei huvita huvipuistolaitteet. Naisen kasvoille on jämähtänyt tiukka, mutta väsynyt ilme. Tuo nainen myö valvoo yönsä. Koko kymmenen viikon kesäloman aikana hän on nukkunut hyvin ehkä 15 yötä.
Nainen, joka asuu meillä miettii liikaa työtään. Hänellä on ristiriitaisia ajatuksia siitä, mutta ei rohkeutta muuttaa suuntaa. Hän on jo valmiiksi puhkiväsynyt työstään, vaikka se ei ole vielä alkanutkaan. Hakiessaan lapsia päiväkodista tuo nainen on valmiiksi ärtynyt: hän ei siedä meteliä, odottamista, itkua, pitkiä iltoja, riitoja. Omien lastensa kertomuksia hän kuuntelee ajatukset harhaillen.
Nainen, joka meillä asuu on vihainen. Kaikelle. Hän kohtelee läheisiään kaltoin, erityisesti perhettään. Ja erityisen erityisesti itseään. Tuo nainen huutaa ja raivoaa paljon. Häntä pelätään. Mutta kyllä nainen osaa myös esittää hymyileväistä ja hyväntuulista. Silloin hänestä tykätään paljon.
Nainen, joka asuu meillä ei aina löydä rakkautta miestään kohtaan. Hän ajattelee parisuhdetta lähes kämppäkaveruutena, sillä muuhun hänellä ei ole voimia. Tuo nainen haluaisi olla hellä ja saada hellyyttä, käpertyä kainaloon ja silitellä, suudella ja höpötellä, mutta hän on vieraannuttanut itsensä siitä.
Nainen, joka asuu meillä on kyllästynyt ulkomuotoonsa: hän aloittaa aina uudestaan ja uudestaan elämäntaparemontin, mutta ajatuksissaan tietää, ettei onnistu. Hän nielee pettymyksensä ja yrittää rakastaa pyöreää ulkomuotoaan, vaikka oikeasti vihaa toimimatonta kroppaansa.
Minne MINÄ olen kadonnut ja milloin se tapahtui?
Ja loppukommenttina kaikille niille, jotka patistavat lääkäriin ja napsimaan pillereitä: sekin on edessä. Kuten myös valoakin pilkahteleva seuraava viesti, jossa paljastan ne puolet itsestäni joista pidän. Mutta sen kirjoittaminen vaatii aikaa ja pinnistelyä. Tällä kertaa näissä mielenmaisemissa...
