Ajattelin aluksi kirjoittaa listan onnellisista asioista elämässäni. Sitten kuitenkin törmäsin tähän P:n lähettämään ideaan, joka on kopsattu Ilonmaasta:
Tuntuuko sinusta, että olet pattitilanteessa etkä voi asioille mitään? Oletko olosuhteiden armoilla?
Et ole. Erittäin tehokas keino saada olosuhteet muuttumaan on tämä:
1. Mieti, mikä olisi haluamasi lopputulos. Onko se palkankorotus? Onko se seesteisempi perhe-elämä? Onko se unelmiesi matka, jonne et vain mielestäsi "pääse"?
2. Kirjoita 10-20 asiaa, jotka edes teoriassa voisit itse tehdä edistääksesi haluamaasi lopputulosta. Älä juutu siihen, mihin ET voi vaikuttaa, vaan keskity siihen, mihin voit. Kirjoita vain kaikki mitä tulee mieleesi ottamatta vielä kantaa, minkä aiot toteuttaa oikeasti. Esim. "Voin tulla puoli tuntia aiemmin töihin" "Voin laittaa perheelleni juhla-aterian" "Voin säästää 50 euroa/kk matkaa varten" Mielikuvitus peliin!
3. Valitse listalta 3-5 asiaa ja ala toteuttaa niitä, pienin askelin. Toimi heti!
Tulet huomaamaan, että mielikuvituksesi kasvaa ja alat löytää entistä enemmän asioita joita voit tehdä tilanteen ratkaisemiseksi. Ja kas, yllättäen et enää olekaan olosuhteiden uhri vain aktiivinen toimija - ja alat saavuttaa päämääriäsi.
Kokeilepa - et menetä mitään!
No kokeilenpa nyt pikasesti. Suotta kai näitä tänne jaan kun kukaan ei lue, mutta ovatpahan hyvässä tallessa itseäni varten.
1. Rauhallinen, tasainen perhe-elämä ilman miehen alkoholiongelmaa. Sopivasti omaa aikaa lenkkeilylle, kuntosalille, jopa koriksellekin. Energiaa lähteä lasten kanssa metsäretkille, hiihtolenkille, uimahalliin, luistelemaan, mitä vain. Välillä toivoisin, että myös mies innostuisi näistä asioista. Omasta terveydestä huolehtiminen järkevän ruokavalion ja riittävän unen avulla. Runsaasti ystävien kyläilyä, leikkihetkiä, höpöttelykavereita. Mökkeilyä, luonnossa oleilua, tervettä elämää. Muutto Pohjois-Savoon suvun pariin. Läheiset suhteet siskoihin, vanhempiin, mummoon ja muihin lähisukulaisiin.
2.- Otan omaa aikaa vähintään kolme kertaa viikossa, jotta pääsen salille, lenkille tai ulos ystävien kanssa
- Ulkoilen päivittäin sekä lasten kanssa että itsekseni.
- Käymme kerran viikossa uimassa tms. vähän vaativampaa
- Syön 4-5 kertaa päivässä proteiini- ja kasvispitoista ruokaa. Mietin ruuat etukäteen.
- Valmistan terveellistä kotiruokaa, enkä osta jäätelöä, suklaata tai karkkia muuten kuin lauantaisin.
- Menen nukkumaan viimeistään klo 22.
- En pyörittele ongelmia öisin päässäni. Jos ne eivät kuitenkaan anna rauhaa, kirjoitan ne muistikirjaani ja käsittelen asiat päivänvalossa.
- Keskityn itseeni ja lapsiini ja luon meille rauhalliset rutiinit, joihin kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa.
- Kuuntelen, mitä sisimmässäni haluan. Kuuntelen myös lasten viestejä.
- Laitan vireille asunnon myyntiä vuoden loppuun mennessä.
- Katselen etukäteen vuokrakämppiä tulevaksi, väliaikaiseksi kodiksi. Virittelen verkkoja sukulaisten ja ystävien kautta.
Hälyttävää lienee se, että tajusin etten voi kirjoittaa mitään miestäni koskevaa kohtaan 2, sillä hän päättää itse mitä haluaa elämällään tehdä. Toisaalta huojentavaa tajuta, että voin nyt keskittyä itseeni ja lapsiin ja miettiä mikä meille on parasta.
Vielä viimeinen asia, jonka voin tehdä toimiakseni kohti tavoitetta:
- HENGITÄN SYVÄÄN
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
perjantai 11. lokakuuta 2013
Elämässä pysyvintä on muutos
Nyt kun on vauhtiin päästy, muutoksia tapahtuu vauhdilla! Marinat on maristu ja nyt on aika toimia.
Lähtötilanne: kiva, uusi työpaikka koululla, jossa kaikki kunnossa. Ihanat työkaverit, mukavat ja taitavat oppilaat ja vihdoinkin mahdollisuus opettaa musapainotusryhmää. Kaikki kunnossa. Mutta. Ensimmäiset viikot poika sairas, sairas ja sairas. Antibiottia, babyhaleria, spiraa ja lopulta sairaalakeikka. Poissaoloja, valvottuja öitä, huolta ja hammastenkiristystä. Oli aika ruveta miettimään vaihtoehtoja.
Työterveyshoitaja mainitsi ensimmäisen kerran sanan vuorotteluvapaa. Siitä se ajatus sitten lähti itämään. Paperit liikkeelle ja se vaikein osuus: kuinka kerron asiasta töissä? Miten voi olla niin uskomaton ristiriitatilanne: en varsinaisesti halunnut jäädä vapaalle, mutta listatessani miinukset ja plussat, se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Ja tuntuu edelleen, vaikka luopumisen suru ja ahdistus ovat olleet uskomattoman raskaita kestää.
Yksi muutos poiki muitakin: poika jää nyt kanssani kotiin (huoh!) ja tyttökään ei saanut jäädä päiväkodin eskariin. Yhdessä naapurituttujen kanssa pääsee taksikyydillä lähikoulun eskariin ja on innoissaan kun pääsee "kouluun."
Nyt siis ollaan syyslomalla, ja seuraavan kerran töihin palaan aikaisintaan syksyllä 2014. Ja missä, se on suurin kysymys. Muutto synnyinseuduille ajoittuu tähän väliin: milloin, miten ja minne, sitä ei vielä tarkasti tiedä kukaan. Jos totta puhutaan, niin minussa kytee jo muuton odotus: vaikka tiedän, että jäähyväiset tälle elämälle ovat haikeat ja vaikeat, olen niin pitkään haaveillut paluusta Pohjois-Savon sydämeen perheen ja suvun lähelle. Ihanan ukki-kullan kuolema kuukausi sitten vain lujitti päätöstä. Joku voisi vielä potkia persuuksille miestä, joka ei millään saa työnhakua alkuun... Saamatonta, sanon minä!
Uuden elämän kynnyksellä, huoritteluvapaalainen
(REPSREPS - siskon pieni kuulovirhe jäi elämään, nyt mä olen huoritteluvapaalla)
Lähtötilanne: kiva, uusi työpaikka koululla, jossa kaikki kunnossa. Ihanat työkaverit, mukavat ja taitavat oppilaat ja vihdoinkin mahdollisuus opettaa musapainotusryhmää. Kaikki kunnossa. Mutta. Ensimmäiset viikot poika sairas, sairas ja sairas. Antibiottia, babyhaleria, spiraa ja lopulta sairaalakeikka. Poissaoloja, valvottuja öitä, huolta ja hammastenkiristystä. Oli aika ruveta miettimään vaihtoehtoja.
Työterveyshoitaja mainitsi ensimmäisen kerran sanan vuorotteluvapaa. Siitä se ajatus sitten lähti itämään. Paperit liikkeelle ja se vaikein osuus: kuinka kerron asiasta töissä? Miten voi olla niin uskomaton ristiriitatilanne: en varsinaisesti halunnut jäädä vapaalle, mutta listatessani miinukset ja plussat, se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Ja tuntuu edelleen, vaikka luopumisen suru ja ahdistus ovat olleet uskomattoman raskaita kestää.
Yksi muutos poiki muitakin: poika jää nyt kanssani kotiin (huoh!) ja tyttökään ei saanut jäädä päiväkodin eskariin. Yhdessä naapurituttujen kanssa pääsee taksikyydillä lähikoulun eskariin ja on innoissaan kun pääsee "kouluun."
Nyt siis ollaan syyslomalla, ja seuraavan kerran töihin palaan aikaisintaan syksyllä 2014. Ja missä, se on suurin kysymys. Muutto synnyinseuduille ajoittuu tähän väliin: milloin, miten ja minne, sitä ei vielä tarkasti tiedä kukaan. Jos totta puhutaan, niin minussa kytee jo muuton odotus: vaikka tiedän, että jäähyväiset tälle elämälle ovat haikeat ja vaikeat, olen niin pitkään haaveillut paluusta Pohjois-Savon sydämeen perheen ja suvun lähelle. Ihanan ukki-kullan kuolema kuukausi sitten vain lujitti päätöstä. Joku voisi vielä potkia persuuksille miestä, joka ei millään saa työnhakua alkuun... Saamatonta, sanon minä!
Uuden elämän kynnyksellä, huoritteluvapaalainen
(REPSREPS - siskon pieni kuulovirhe jäi elämään, nyt mä olen huoritteluvapaalla)
tiistai 6. elokuuta 2013
Nainen, joka asuu meillä
Nainen, joka asuu meillä, ei osaa hymyillä. Hän jää paitsi kaikesta kivasta. Hän ei "viitsi" mennä uimaan lasten kanssa. Häntä ei huvita huvipuistolaitteet. Naisen kasvoille on jämähtänyt tiukka, mutta väsynyt ilme. Tuo nainen myö valvoo yönsä. Koko kymmenen viikon kesäloman aikana hän on nukkunut hyvin ehkä 15 yötä.
Nainen, joka asuu meillä miettii liikaa työtään. Hänellä on ristiriitaisia ajatuksia siitä, mutta ei rohkeutta muuttaa suuntaa. Hän on jo valmiiksi puhkiväsynyt työstään, vaikka se ei ole vielä alkanutkaan. Hakiessaan lapsia päiväkodista tuo nainen on valmiiksi ärtynyt: hän ei siedä meteliä, odottamista, itkua, pitkiä iltoja, riitoja. Omien lastensa kertomuksia hän kuuntelee ajatukset harhaillen.
Nainen, joka meillä asuu on vihainen. Kaikelle. Hän kohtelee läheisiään kaltoin, erityisesti perhettään. Ja erityisen erityisesti itseään. Tuo nainen huutaa ja raivoaa paljon. Häntä pelätään. Mutta kyllä nainen osaa myös esittää hymyileväistä ja hyväntuulista. Silloin hänestä tykätään paljon.
Nainen, joka asuu meillä ei aina löydä rakkautta miestään kohtaan. Hän ajattelee parisuhdetta lähes kämppäkaveruutena, sillä muuhun hänellä ei ole voimia. Tuo nainen haluaisi olla hellä ja saada hellyyttä, käpertyä kainaloon ja silitellä, suudella ja höpötellä, mutta hän on vieraannuttanut itsensä siitä.
Nainen, joka asuu meillä on kyllästynyt ulkomuotoonsa: hän aloittaa aina uudestaan ja uudestaan elämäntaparemontin, mutta ajatuksissaan tietää, ettei onnistu. Hän nielee pettymyksensä ja yrittää rakastaa pyöreää ulkomuotoaan, vaikka oikeasti vihaa toimimatonta kroppaansa.
Minne MINÄ olen kadonnut ja milloin se tapahtui?
Ja loppukommenttina kaikille niille, jotka patistavat lääkäriin ja napsimaan pillereitä: sekin on edessä. Kuten myös valoakin pilkahteleva seuraava viesti, jossa paljastan ne puolet itsestäni joista pidän. Mutta sen kirjoittaminen vaatii aikaa ja pinnistelyä. Tällä kertaa näissä mielenmaisemissa...
Nainen, joka asuu meillä miettii liikaa työtään. Hänellä on ristiriitaisia ajatuksia siitä, mutta ei rohkeutta muuttaa suuntaa. Hän on jo valmiiksi puhkiväsynyt työstään, vaikka se ei ole vielä alkanutkaan. Hakiessaan lapsia päiväkodista tuo nainen on valmiiksi ärtynyt: hän ei siedä meteliä, odottamista, itkua, pitkiä iltoja, riitoja. Omien lastensa kertomuksia hän kuuntelee ajatukset harhaillen.
Nainen, joka meillä asuu on vihainen. Kaikelle. Hän kohtelee läheisiään kaltoin, erityisesti perhettään. Ja erityisen erityisesti itseään. Tuo nainen huutaa ja raivoaa paljon. Häntä pelätään. Mutta kyllä nainen osaa myös esittää hymyileväistä ja hyväntuulista. Silloin hänestä tykätään paljon.
Nainen, joka asuu meillä ei aina löydä rakkautta miestään kohtaan. Hän ajattelee parisuhdetta lähes kämppäkaveruutena, sillä muuhun hänellä ei ole voimia. Tuo nainen haluaisi olla hellä ja saada hellyyttä, käpertyä kainaloon ja silitellä, suudella ja höpötellä, mutta hän on vieraannuttanut itsensä siitä.
Nainen, joka asuu meillä on kyllästynyt ulkomuotoonsa: hän aloittaa aina uudestaan ja uudestaan elämäntaparemontin, mutta ajatuksissaan tietää, ettei onnistu. Hän nielee pettymyksensä ja yrittää rakastaa pyöreää ulkomuotoaan, vaikka oikeasti vihaa toimimatonta kroppaansa.
Minne MINÄ olen kadonnut ja milloin se tapahtui?
Ja loppukommenttina kaikille niille, jotka patistavat lääkäriin ja napsimaan pillereitä: sekin on edessä. Kuten myös valoakin pilkahteleva seuraava viesti, jossa paljastan ne puolet itsestäni joista pidän. Mutta sen kirjoittaminen vaatii aikaa ja pinnistelyä. Tällä kertaa näissä mielenmaisemissa...
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Make the best out of what you've got
Kesä mökillä on ollut tuunaamisen aikaa. Jostakin mieleeni hiipi otsikon "slogan". Siispä tässä kuvasia pienistä hassuista asioista mökiltämme.Kaikki lähes ilmaista ja ihanaa!
Puita ensi kesän saunanlämmitykseen. Myrsky kaatoi kolme isoa mäntyä ihan aitan takaa. Niiden kimppuun pitäisi vielä jaksaa käydä. Onneksi jonkun täytyy hoitaa lapsia - myönnän laiskottelevani...
Neiti Urhea ja hänen pikkuveljensä ritsoineen.
Vanha kulunut kannu sai uuden elämän.
Äiti jätti risan tyynynpäällisen ja pikkumaljakoita. Tällaisista mää tykkään!
Luotettava hella - nyt kolmantena kesänä opin tätä suvereenisti käyttämäänkin. Tarvitsen enää pienet teipit muistuttamaan mikä pelti on millekin.
Chili, tomaatti ja lime - tämän kesän lempimaut. Vielä puuttuu valkosipuli...
Linnunpesäkynttelikkö. Tästä olen erityisen iloinen. Kynttelikön löysin Kodin ykkösestä kympillä ja myrskyn jälkeen koivun vitsoja ja käpyjä oli pihat pullollaan. Siitä se ajatus sitten lähti...
Kesäterveisiä myös Pisaralta ja Ykältä!
Puita ensi kesän saunanlämmitykseen. Myrsky kaatoi kolme isoa mäntyä ihan aitan takaa. Niiden kimppuun pitäisi vielä jaksaa käydä. Onneksi jonkun täytyy hoitaa lapsia - myönnän laiskottelevani...
Neiti Urhea ja hänen pikkuveljensä ritsoineen.
Vanha kulunut kannu sai uuden elämän.
Äiti jätti risan tyynynpäällisen ja pikkumaljakoita. Tällaisista mää tykkään!
Luotettava hella - nyt kolmantena kesänä opin tätä suvereenisti käyttämäänkin. Tarvitsen enää pienet teipit muistuttamaan mikä pelti on millekin.
Chili, tomaatti ja lime - tämän kesän lempimaut. Vielä puuttuu valkosipuli...
Linnunpesäkynttelikkö. Tästä olen erityisen iloinen. Kynttelikön löysin Kodin ykkösestä kympillä ja myrskyn jälkeen koivun vitsoja ja käpyjä oli pihat pullollaan. Siitä se ajatus sitten lähti...
lauantai 11. toukokuuta 2013
Suddenly full of energy
Tuuliviirimaisesti vaihdan taas mielentilasta toiseen. Yhtäkkiä olen täynnä energiaa. Samansuuntaisia otsikkoja olen bongannut muiltakin - Lenkillä - Luontoa ihmettelmässä - Ikkunanpesussa - Puutarhatöissä... Tuota viimeistä en ole saanut aloitettua, mutta olemme ystävän kanssa keksineet uuden tavan käyttää puutarhaa: kahvakuulailu. Idea on syntynyt, mutta huomenna kun saan tarkat ohjeet liikkeisiin, meitä ei pidättele enää mikään! Niin no, pitäähän se kuula vielä ostaa, mutta se on sivuseikka!
Tällä viikolla olen ollut todella ahkera. Eniten mielihyvää tuo intervallilenkit, jotka olemme samaisen kahvakuulakaverin kanssa aloittaneet. Kaksi takana, ja olo on mainio! Kukapa olisi uskonut, että syyskuussa leikatulla polvella voi vielä joskus juosta! Minulle sopii kolmen kilometrin lenkki läheisellä pururadalla. Se ei ole liian pitkä intensiiviseen treeniin: juoksemme pari pylväänväliä ja kävelemme toisen samanmoisen (ehkä välillä lipsuu tuo kävely pidemmäksikin.) Itse pyrin juoksemaan 70-80% maksimista. Tänään hetkittäin tuntuu, ettei kroppa pysy menossa mukana kun niin nopsasti pingoin menemään. Vanha koripalloilijaminä alkaa nostaa päätään :)
Hurjan urheilun lisäksi olen hurahtanut ompeluun. Tein kummitytölle synttärilahjaksi kivan tuunatun pöllön, ja tänään tyttöni 6v halusi valkoisen salsahameen. Eikö kukaan ole voinut kertoa aiemmin, kuinka helppo sellainen on tehdä! Nyt alkaa tehtailu!
Tällä viikolla olen ollut todella ahkera. Eniten mielihyvää tuo intervallilenkit, jotka olemme samaisen kahvakuulakaverin kanssa aloittaneet. Kaksi takana, ja olo on mainio! Kukapa olisi uskonut, että syyskuussa leikatulla polvella voi vielä joskus juosta! Minulle sopii kolmen kilometrin lenkki läheisellä pururadalla. Se ei ole liian pitkä intensiiviseen treeniin: juoksemme pari pylväänväliä ja kävelemme toisen samanmoisen (ehkä välillä lipsuu tuo kävely pidemmäksikin.) Itse pyrin juoksemaan 70-80% maksimista. Tänään hetkittäin tuntuu, ettei kroppa pysy menossa mukana kun niin nopsasti pingoin menemään. Vanha koripalloilijaminä alkaa nostaa päätään :)
Hurjan urheilun lisäksi olen hurahtanut ompeluun. Tein kummitytölle synttärilahjaksi kivan tuunatun pöllön, ja tänään tyttöni 6v halusi valkoisen salsahameen. Eikö kukaan ole voinut kertoa aiemmin, kuinka helppo sellainen on tehdä! Nyt alkaa tehtailu!
tiistai 7. toukokuuta 2013
Kyllästynyt pullamassu
Olen kyllästynyt olemaan isomahainen. Tänään viimeksi oppilaat kuiskuttelivat ja tarkastelivat vyötärönympärystäni. Olin kuulevinani sanan raskaana, tai sitten vain kuvittelin. Ärsyttää.
Ärsytti sitten niin, että kotiin tultua vetäsin 3-4 desiä jäätelöä ja 1 - 2- eiku 3 muffinssia. Tähän loppuun hieman itsesäälissä kieriskelyä ja kyyneleisiä silmiä :(
Ärsytti sitten niin, että kotiin tultua vetäsin 3-4 desiä jäätelöä ja 1 - 2- eiku 3 muffinssia. Tähän loppuun hieman itsesäälissä kieriskelyä ja kyyneleisiä silmiä :(
lauantai 4. toukokuuta 2013
Hapatusta ja uskonnollissävytteistä ihailua ihmettelemässä
Olen elänyt yhden elämäni vastenmielimmistä päivistä. Koin eräänlaisen ruumiista ja tilanteesta irtautumisen. Erittäin vahvasti tunsin, etten kuulu joukkoon enkä arvosta lainkaan sitä mitä koin.
Viime yön valvoin hermostuneena ja odotin aamua, jolloin joutuisin lähtemään erään verkostomarkkinoinnin ravintoakatemiaan. Aloitin kuukausi sitten kehokuurin, johon käytetään myös tämän firman tukituotteita, vitamiineja ja hivenaineita. Hävetti jo valmiiksi, sillä hyvän alun jälkeen olin lihonut takaisin vanhoihin mittoihini. Halusin näyttää ravintovalmentajalleni jotain ihan muuta kuin tämän. Vatsakipuni olivat palanneet viikon herkuttelun myötä. Edellisyön valvominen vatsa krampaten vei viimeisetkin innot. Mitä oikein olin ajatellut?
Saavuimme paikalle reilu puoli tuntia etuajassa. En tuntenut ketään, paitsi pintapuolisesti ravintovalmentajani. Oikeastaan oli vapauttavaa tutkia tapahtumaa kulisseista, ulkopuolisen silmin. Jos osaisin kuvailla tilanteita paremmin, niistä saisi aikaan hienon parodian.
Olin kuvitellut treenattuja irtoripsi-tekokynsikotkia peput piukkoina jakamassa toisilleen bling bling-treenivinkkejä. Mutta mitä näin: kymmeniä eläkeikäisiä, virttyneisiin beessinvärisiin neulepuseroihin sonnustautuneita mummoja jonottamassa "aktivoivaa tajunnanräjäyttäjää", jota nyt jaettiin ilmaiseksi kilotolkulla, mutta josta pulitettiin normaalioloissa 35 euroa purkkia kohti. Ristiriitaista vai mitä? Maailmankuulu kouluttaja aloitti esityksensä, ja hänelle taputettiin vähän joka välissä. Ulkopuolisena näin tavallisen entisen kehonrakentajan, joka oli nostettu jonkinlaiseksi guruksi. Päivän mittaan ihmettelin useaan otteeseen ihmisryhmän halua nostaa joku jalustalle: toki kouluttajan ammattitaito teki vaikutuksen, mutta en voi ymmärtää uskonnollissävytteistä ihailua. Huh huh.
Kahden tunnin jälkeen olin valmis lähtemään kotiin. Ikävä vain että olin tullut valmentajani kyydissä, ja olin kaukana kotoa hankalien kulkuyhteyksien takana. Ostin ylihintaisen keinotekoisen patukan jolla siirsin nälkääni ja samalla aiheutin uusia väänteitä vatsalleni. Siis miten tämä tuote voi olla näin täynnä keinotekoisia aineita, kun firman sloganeihin kuuluu luonnonmukaisuus ja ainesosat suoraan luonnosta?
Seuraavan tauon aikana soittelin kavereita läpi jos joku tulisi ja pelastaisi. Ei auttanut. Päätin kärsiä seitsentuntisen koulutuksen nöyränä, ja ajattelin, että siperia opettaa seuraavaa kertaa varten. Pääsin viimein kotiin, enkä ole ihan äskettäin ollut niin ilahtunut lasten näkemisestä ja yhteisestä pyörä- ja puistoretkestä. Koulutuksen aikana sain takaisin myös ammattiylpeyteni ja tyytyväisyyteni omaan työhön: en ikuna kestäisi verkostomarkkinointia ja tuotteiden ihannointia. Kaikesta paistaa läpi rahan hankkiminen muiden kustannuksella. Rumasti sanottuna näin. En vieläkään ole vakuuttunut, että tuotteet todellakin tekevät sen, mitä hehkutetaan. Itse niitä kuukauden käyttäneenä en ole juurikaan muutosta huomannut.
Kotona avasin Shauna Reidin Dieettitytön huimat seikkailut (kiitos Pinkin kirjastolle) ja nautin kansanomaisesta lähestymistavasta laihdutukseen. Kelasin ahneuksissani kirjaa eteenpäin nähdäkseni lopputuloksen, ja puolenvälin jälkeen näin parinkymmennen kilon takapakista kertovat luvut. Näin voi siis käydä muillekin, ja silti tavoite tulee saavutetuksi! Minulla kyse on sentään vain neljän kilon takaisinlihomisesta ja melko pienestä, kymmenen kilon tavoitteesta! Tästä taas hiljalleen sitä kohti! Mutta minua ette näihin verkostomarkkinahommiin ikinäikinäkoskaan saa. Ähäkutti!
Viime yön valvoin hermostuneena ja odotin aamua, jolloin joutuisin lähtemään erään verkostomarkkinoinnin ravintoakatemiaan. Aloitin kuukausi sitten kehokuurin, johon käytetään myös tämän firman tukituotteita, vitamiineja ja hivenaineita. Hävetti jo valmiiksi, sillä hyvän alun jälkeen olin lihonut takaisin vanhoihin mittoihini. Halusin näyttää ravintovalmentajalleni jotain ihan muuta kuin tämän. Vatsakipuni olivat palanneet viikon herkuttelun myötä. Edellisyön valvominen vatsa krampaten vei viimeisetkin innot. Mitä oikein olin ajatellut?
Saavuimme paikalle reilu puoli tuntia etuajassa. En tuntenut ketään, paitsi pintapuolisesti ravintovalmentajani. Oikeastaan oli vapauttavaa tutkia tapahtumaa kulisseista, ulkopuolisen silmin. Jos osaisin kuvailla tilanteita paremmin, niistä saisi aikaan hienon parodian.
Olin kuvitellut treenattuja irtoripsi-tekokynsikotkia peput piukkoina jakamassa toisilleen bling bling-treenivinkkejä. Mutta mitä näin: kymmeniä eläkeikäisiä, virttyneisiin beessinvärisiin neulepuseroihin sonnustautuneita mummoja jonottamassa "aktivoivaa tajunnanräjäyttäjää", jota nyt jaettiin ilmaiseksi kilotolkulla, mutta josta pulitettiin normaalioloissa 35 euroa purkkia kohti. Ristiriitaista vai mitä? Maailmankuulu kouluttaja aloitti esityksensä, ja hänelle taputettiin vähän joka välissä. Ulkopuolisena näin tavallisen entisen kehonrakentajan, joka oli nostettu jonkinlaiseksi guruksi. Päivän mittaan ihmettelin useaan otteeseen ihmisryhmän halua nostaa joku jalustalle: toki kouluttajan ammattitaito teki vaikutuksen, mutta en voi ymmärtää uskonnollissävytteistä ihailua. Huh huh.
Kahden tunnin jälkeen olin valmis lähtemään kotiin. Ikävä vain että olin tullut valmentajani kyydissä, ja olin kaukana kotoa hankalien kulkuyhteyksien takana. Ostin ylihintaisen keinotekoisen patukan jolla siirsin nälkääni ja samalla aiheutin uusia väänteitä vatsalleni. Siis miten tämä tuote voi olla näin täynnä keinotekoisia aineita, kun firman sloganeihin kuuluu luonnonmukaisuus ja ainesosat suoraan luonnosta?
Seuraavan tauon aikana soittelin kavereita läpi jos joku tulisi ja pelastaisi. Ei auttanut. Päätin kärsiä seitsentuntisen koulutuksen nöyränä, ja ajattelin, että siperia opettaa seuraavaa kertaa varten. Pääsin viimein kotiin, enkä ole ihan äskettäin ollut niin ilahtunut lasten näkemisestä ja yhteisestä pyörä- ja puistoretkestä. Koulutuksen aikana sain takaisin myös ammattiylpeyteni ja tyytyväisyyteni omaan työhön: en ikuna kestäisi verkostomarkkinointia ja tuotteiden ihannointia. Kaikesta paistaa läpi rahan hankkiminen muiden kustannuksella. Rumasti sanottuna näin. En vieläkään ole vakuuttunut, että tuotteet todellakin tekevät sen, mitä hehkutetaan. Itse niitä kuukauden käyttäneenä en ole juurikaan muutosta huomannut.
Kotona avasin Shauna Reidin Dieettitytön huimat seikkailut (kiitos Pinkin kirjastolle) ja nautin kansanomaisesta lähestymistavasta laihdutukseen. Kelasin ahneuksissani kirjaa eteenpäin nähdäkseni lopputuloksen, ja puolenvälin jälkeen näin parinkymmennen kilon takapakista kertovat luvut. Näin voi siis käydä muillekin, ja silti tavoite tulee saavutetuksi! Minulla kyse on sentään vain neljän kilon takaisinlihomisesta ja melko pienestä, kymmenen kilon tavoitteesta! Tästä taas hiljalleen sitä kohti! Mutta minua ette näihin verkostomarkkinahommiin ikinäikinäkoskaan saa. Ähäkutti!
torstai 21. maaliskuuta 2013
Oman elämäni personal trainer (luultavasti osa 1)
Pikaisesti laskien säästän tuhansia euroja jos valjastan kaiken tietämykseni ruokavaliosta, urheilusta ja itsestäni ja alan toimia omana personal trainerinani. Kuntosalin seinältä lunttasin, että 12 viikon perstraineri kustantaa 290 e/kk ja siihen päälle ravintoterapeutti 250 e/kolme käyntiä. Tällä psyykkeellä tarvitisisin varmasti vielä terapiaa tai ainakin hypnoosia, jotta pääsisin eroon makeanhimosta. Ellei sitten... päässäni tapahtuisi sitä naksahdusta, joka laittaa minut toimimaan niin kuin tiedän olevan itselleni parasta.
1. Minun pitää syödä niin, että minulla on hyvä olo sekä syödessä että sen jälkeen. En saa syödä sokeria tai viljaa. Syyt tähän ovat vatsan todella huono kunto, närästykset ja kivut sekä ylipaino, jota hiilarit vain pahentavat. Ja kuinka moni voi väittää, että suklaalevyn syönti kolmen kahvikupin kera saa aikaiseksi hyvän olon. Yäk.
2. Minulle sopii ruokavalio, joka perustuu suureen määrään kasviksia ja proteiinia. En karta öljyä, voita tai kermaa, mutta en myöskään perusta ruokavaliotani niihin. Muistan, kuinka karppaus aiheuttaa minulle huimausta, sydämen tykytystä ja helposti huonoa oloa. Osaan etsiä keskitien hiilareiden kanssa.
3. Kropalleni ja mielelleni sopii kuntosali. Polvivamman kanssa osaan valita liikkeitä, jotka eivät kuormita kipeitä paikkoja. En löysäile vaan osaan vaatia itseltäni kovaa treeniä. Toisaalta osaan mennä salille tekemään myös liikkuvuusharjoituksia, jos olo on tukkoinen. Tunnen kroppani ja tiedän mitä tarvitsen.
4. Vastapainoksi salitreenille ja psyykkisesti vaativalle työlleni tarvitsen viikottain joogaa tai pilatesta. Se auttaa myös vatsa- ja niskanseudun kivuissa. Hengitystä säätelemällä osaan rentoutua myös kiireen keskellä. Minun täytyy muistaa hengittää syvään.
5. Tarvitsen päivittäisen ulkoiluannoksen. Nautin reippaista kävelylenkeistä säällä kuin säällä. Osaan myös liikkua lasten kanssa, ja kannustan heitä harjoittelemaan hiihtoa ja luistelua, jotta saan heistä isompana kaverin ladulle ja retkille.
Pieniä huomiota muistettavaksi ovat myös seuraavat:
- kahvia voin juoda klo 13 saakka. Sen jälkeen nautin teestä, mikäli haluan nukkua öisin. Huonoilla unilla kiukuttaa ja tekee mieli makeaa, joten teen tietoisen valinnan jo edellisen aamupäivän aikana.
- pidän kasvispainotteisesta ruuasta ja pavuista ym. vitamiini- ja hivenainepommeista.
- haluan ottaa käyttöön päivittäisen Smoothien, johon laitan myös spiruliinaa ja hedelmiä. En kaihda luonnollisia hiilareita, kuten hedelmiä tai hunajaa. Osaan vetää rajan niiden käytölle.
- olen oppinut juhlimaan ilman alkoholia, sillä se ei sovi tällä hetkellä vatsalleni. Nautin siitä, että pääsen autolla kotiin nopeasti yöllä ja nukun loppuyön hyvin ilman vatsanväänteitä
- en tarvitse ruokaa palkitsemiseen tai lohduttamiseen. Korvaavia keinoja ovat ulkoilu, koiran rapsuttelu, lasten kanssa puuhailu keskittyneesti, ystävien tapaaminen, miehen kanssa lähekkäin oleminen. Tätä minun täytyy harjoitella ja osata vaatia.
.
Minä tiedän. Minä osaan. Minä en tarvitse muita sanomaan, mikä minulle tekee hyvää.
1. Minun pitää syödä niin, että minulla on hyvä olo sekä syödessä että sen jälkeen. En saa syödä sokeria tai viljaa. Syyt tähän ovat vatsan todella huono kunto, närästykset ja kivut sekä ylipaino, jota hiilarit vain pahentavat. Ja kuinka moni voi väittää, että suklaalevyn syönti kolmen kahvikupin kera saa aikaiseksi hyvän olon. Yäk.
2. Minulle sopii ruokavalio, joka perustuu suureen määrään kasviksia ja proteiinia. En karta öljyä, voita tai kermaa, mutta en myöskään perusta ruokavaliotani niihin. Muistan, kuinka karppaus aiheuttaa minulle huimausta, sydämen tykytystä ja helposti huonoa oloa. Osaan etsiä keskitien hiilareiden kanssa.
3. Kropalleni ja mielelleni sopii kuntosali. Polvivamman kanssa osaan valita liikkeitä, jotka eivät kuormita kipeitä paikkoja. En löysäile vaan osaan vaatia itseltäni kovaa treeniä. Toisaalta osaan mennä salille tekemään myös liikkuvuusharjoituksia, jos olo on tukkoinen. Tunnen kroppani ja tiedän mitä tarvitsen.
4. Vastapainoksi salitreenille ja psyykkisesti vaativalle työlleni tarvitsen viikottain joogaa tai pilatesta. Se auttaa myös vatsa- ja niskanseudun kivuissa. Hengitystä säätelemällä osaan rentoutua myös kiireen keskellä. Minun täytyy muistaa hengittää syvään.
5. Tarvitsen päivittäisen ulkoiluannoksen. Nautin reippaista kävelylenkeistä säällä kuin säällä. Osaan myös liikkua lasten kanssa, ja kannustan heitä harjoittelemaan hiihtoa ja luistelua, jotta saan heistä isompana kaverin ladulle ja retkille.
Pieniä huomiota muistettavaksi ovat myös seuraavat:
- kahvia voin juoda klo 13 saakka. Sen jälkeen nautin teestä, mikäli haluan nukkua öisin. Huonoilla unilla kiukuttaa ja tekee mieli makeaa, joten teen tietoisen valinnan jo edellisen aamupäivän aikana.
- pidän kasvispainotteisesta ruuasta ja pavuista ym. vitamiini- ja hivenainepommeista.
- haluan ottaa käyttöön päivittäisen Smoothien, johon laitan myös spiruliinaa ja hedelmiä. En kaihda luonnollisia hiilareita, kuten hedelmiä tai hunajaa. Osaan vetää rajan niiden käytölle.
- olen oppinut juhlimaan ilman alkoholia, sillä se ei sovi tällä hetkellä vatsalleni. Nautin siitä, että pääsen autolla kotiin nopeasti yöllä ja nukun loppuyön hyvin ilman vatsanväänteitä
- en tarvitse ruokaa palkitsemiseen tai lohduttamiseen. Korvaavia keinoja ovat ulkoilu, koiran rapsuttelu, lasten kanssa puuhailu keskittyneesti, ystävien tapaaminen, miehen kanssa lähekkäin oleminen. Tätä minun täytyy harjoitella ja osata vaatia.
.
Minä tiedän. Minä osaan. Minä en tarvitse muita sanomaan, mikä minulle tekee hyvää.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Saamaton laiskuri
Minä. Saamaton laiskuri. Viime aikojen kämmäysten takia on nyt pakko tunnustaa itselleen, että en ole hoitanut asioita läheskään niin hyvin ja ripeästi kuin olisi pitänyt. Kumma vaan, miten ne mokat tulee esille kaikki yhtä aikaa!? Ja moniin liittyy rahan menetys. Kuten vuosilisien haku, jonka olen töissä autuaasti unohtanut. 11 vuoden (miinus äippälomat) työt olen paiskinut vastavalmistuneen palkalla. Voi halleluuja, työnantaja kiittänee. Takautuvasti noita rahoja saa vain vuoden ajalta. Positiivisesti ajateltuna: onneksi tajusin asian nyt, kun edes viime vuodelta saan lisää. Kyse on sentään satasista kuussa. Muita rahanmenetyksiä OMASTA SYYSTÄ ovat mm. vakuutushakemuksen myöhästyminen, päiväkotilaskun epäselvyys, mökin liian isot sähkölaskut, laiskuus kilpailuttaa vakuutuksia...
Rahanmenetystä pahempi puoli on itsekunnioituksen menetys. Miten voikin ihminen soimata itseään! Töissä ja kotonakin tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa mennään rimaa hipoen. Luultavasti vielä kehnomminkin. Miten paljon parempi mieli tulisikaan jos tekisi asiat kerralla ja KUNNOLLA!
Kaiken tämän itsesyytöksen takana hymyilen kuitenkin salaa. Olen aina ollut turhankin jämpti ja velvollisuudentuntoinen. Tämä taitaa olla vastaisku vaatimuksille itseäni kohtaan. Jotain siitä voi oppia: ottamaan ehkä vähän rennommin. Ja kuitenkin tekemään edes ne perusasiat tarpeeksi hyvin.
Rahanmenetystä pahempi puoli on itsekunnioituksen menetys. Miten voikin ihminen soimata itseään! Töissä ja kotonakin tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa mennään rimaa hipoen. Luultavasti vielä kehnomminkin. Miten paljon parempi mieli tulisikaan jos tekisi asiat kerralla ja KUNNOLLA!
Kaiken tämän itsesyytöksen takana hymyilen kuitenkin salaa. Olen aina ollut turhankin jämpti ja velvollisuudentuntoinen. Tämä taitaa olla vastaisku vaatimuksille itseäni kohtaan. Jotain siitä voi oppia: ottamaan ehkä vähän rennommin. Ja kuitenkin tekemään edes ne perusasiat tarpeeksi hyvin.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Tu(u)lella ja tunteella
Minä kuljen tu(u)lella ja elän tunteella. Jos muuta en itsestäni ole viime aikoina oppinut niin tämän. Jotenkin naiivisti olen kuvitellut, että ihminen muuttuu iän myötä viisaammaksi ja harkitsevammaksi. Ettei aina tarvitse lähtee mukaan joka hömpötykseen täysillä. Eläkeikää lähestyvä kollega naureskeli minulle, kun häntä kuunnellessani ihmettelin, miten hän on voinut koko opettajanuransa työskennellä suurempia suunnittelematta, boheemilla asenteella. Minä oikeasti luulin, että tämä ominaisuus, joka minussakin on, jotenkin häipyy kokemuksen myötä ja tilalle tulee rationaalinen, suunnitelmallinen ihminen.
Mutta ajatus on armahtava: kissa ei todellakaan karvoistaan pääse. Ehkä ihmisenä kasvaminen on juuri sitä, että hyväksyy omat nurjat ja hurjat puolensakin, eikä käytä aikaa ja energiaa pohtimalla keinoja päästä niistä eroon.
Syy tähän aloitukseen on se, että vaikka kuinka olin pohtinut asiat "loppuun asti" ennen viime postausta, mieleni muuttui kuitenkin. Annoin itselleni aikaa, enkä sitoutunut mihinkään, joten se saikin muuttua. Mikä vapauttava tunne! Tajusin myös olla terveellä tavalla itsekäs: mitä MINÄ menetän jos rupean perhepäivähoitajaksi? Pitkät, rennot ja palkalliset lomat useasti vuodessa, lyhyet työpäivät, ajan pelkästään omien lasteni kanssa, mahdollisuuden tehdä ex tempore-ikeakäyntejä, retkiä kavereiden luo, mahdollisuuden iltapäivän omaan aikaan, mahdollisuuden käydä salilla tai kaupassa suoraan töistä... Ja mikä tärkeintä: menettäisin ammattiminäni, josta olen alkanut pitää taas uudestaan.
Pidän siis työstäni, osittain. Se oli hyvä tajuta. Näen, kuinka hyvää lapsille tekee saada hyväntuulinen, lempeä ja kekseliäs opettaja takaisin. Se palkitsee. Viime viikon kokemusten jälkeen minuun on syttynyt uusi tuli: haluaisin tulevaisuudessa kokeilla siipiäni isompien oppilaiden kanssa. Ehkä jopa lisäpätevöityä. Annan tuon tulen kyteä rauhassa ja otan selvää asioista.
Oma poikani selvisi viimeisimmästä infektiosta vähällä. Sekin luo toivoa paremmasta. Päiväkodilla järjestetään piakkoin tapaaminen elton ja lto:n kanssa. Olen päättänyt unohtaa oman pelkoni: kysehän on vain pojan keskittymiskyvyttömyydestä ja kovasta äänestä, ei mistään diagnoosista. Asiat asioina, ei tunteita. Sitä paitsi kyllä kotonakin ollaan välillä, melkeinpä päivittäin, ongelmissa pojan räjähtävän käytöksen kanssa. Miksi siis epäröin ottaa apua vastaan?
Paljon on siis ehtinyt pään sisällä tapahtua. Tapahtuu sitä myös ihan oikeassa elämässäkin. Meidän perheemme on päättänyt muuttaa takaisin Pohjois-Savoon ennen kuin neiti menee kouluun. Se tarkoittaa sitä, että takaraja on kesä 2014. Ihan pian siis. Huimaa!
Mutta ajatus on armahtava: kissa ei todellakaan karvoistaan pääse. Ehkä ihmisenä kasvaminen on juuri sitä, että hyväksyy omat nurjat ja hurjat puolensakin, eikä käytä aikaa ja energiaa pohtimalla keinoja päästä niistä eroon.
Syy tähän aloitukseen on se, että vaikka kuinka olin pohtinut asiat "loppuun asti" ennen viime postausta, mieleni muuttui kuitenkin. Annoin itselleni aikaa, enkä sitoutunut mihinkään, joten se saikin muuttua. Mikä vapauttava tunne! Tajusin myös olla terveellä tavalla itsekäs: mitä MINÄ menetän jos rupean perhepäivähoitajaksi? Pitkät, rennot ja palkalliset lomat useasti vuodessa, lyhyet työpäivät, ajan pelkästään omien lasteni kanssa, mahdollisuuden tehdä ex tempore-ikeakäyntejä, retkiä kavereiden luo, mahdollisuuden iltapäivän omaan aikaan, mahdollisuuden käydä salilla tai kaupassa suoraan töistä... Ja mikä tärkeintä: menettäisin ammattiminäni, josta olen alkanut pitää taas uudestaan.
Pidän siis työstäni, osittain. Se oli hyvä tajuta. Näen, kuinka hyvää lapsille tekee saada hyväntuulinen, lempeä ja kekseliäs opettaja takaisin. Se palkitsee. Viime viikon kokemusten jälkeen minuun on syttynyt uusi tuli: haluaisin tulevaisuudessa kokeilla siipiäni isompien oppilaiden kanssa. Ehkä jopa lisäpätevöityä. Annan tuon tulen kyteä rauhassa ja otan selvää asioista.
Oma poikani selvisi viimeisimmästä infektiosta vähällä. Sekin luo toivoa paremmasta. Päiväkodilla järjestetään piakkoin tapaaminen elton ja lto:n kanssa. Olen päättänyt unohtaa oman pelkoni: kysehän on vain pojan keskittymiskyvyttömyydestä ja kovasta äänestä, ei mistään diagnoosista. Asiat asioina, ei tunteita. Sitä paitsi kyllä kotonakin ollaan välillä, melkeinpä päivittäin, ongelmissa pojan räjähtävän käytöksen kanssa. Miksi siis epäröin ottaa apua vastaan?
Paljon on siis ehtinyt pään sisällä tapahtua. Tapahtuu sitä myös ihan oikeassa elämässäkin. Meidän perheemme on päättänyt muuttaa takaisin Pohjois-Savoon ennen kuin neiti menee kouluun. Se tarkoittaa sitä, että takaraja on kesä 2014. Ihan pian siis. Huimaa!
tiistai 22. tammikuuta 2013
Siitä se ajatus lähti...
Ideasta toteutukseen. Tänään on todellakin ollut toiminnan päivä. Olen naputellut viestejä useaan eri paikkaan saadakseni selville mitkä ovat mahdollisuuteni jäädä kotiin perhepäivähoitajaksi. Vastauksia olen saanut kovin vähän, mutta jo oma toiminta asian eteen saa aikaan tyytyväisyyttä.
Viideltä ovikello soi ja oven takana seisoi mahdollinen tuleva hoidokkini. Ensitapaaminen meni loistavasti, vaikka se yllätyksenä tulikin. Oma neiti kuusvee keikisteli bikineissä peilin edessä ja pikkuherra neljävee esitteli vieraalle kaikki temppunsa. Aikamoinen sählinki - normimeininki siis- toivottavasti ei säikäyttänyt väkeä.
Neljäveen valvotettua taas kaksi yötä infektioastman takia päätös alkaa tulla ensimmäistä kertaa todeksi. Olkoonkin, että menetän lyhyet työpäivät. Saatika piiiiitkät lomat. Taikka palkallisen sairasloman. Sitä paitsi milloin muka olen saanut viimeksi "lomailla" kuten aikana ennen lapsia? Aina on joku vaatimassa, jos ei muuta niin ainakin seuraa. Seuraava ajatus onkin se, että ehkäpä myös kesä ja muut lomat ovatkin nyt yhteistä kivaa puuhaa isommalla porukalla. Enää pitää metsästää 5-6- vuotias tyttö omalle seuraksi. Tyttö nimittäin yllätti ja oli sitä mieltä, ettei halua jatkaa päiväkodissa jos kerran voi jäädä kotiin uuden kaverin kanssa. Ensi syksynä kuitenkin alkaa eskari. Sitten ehtii vielä. Mahtuisiko porukkaamme vielä puolipäiväinen poika? Sitten alkaisi olla kööri koossa ja uusi elämä valmiina alkamaan. Milloin?
Viideltä ovikello soi ja oven takana seisoi mahdollinen tuleva hoidokkini. Ensitapaaminen meni loistavasti, vaikka se yllätyksenä tulikin. Oma neiti kuusvee keikisteli bikineissä peilin edessä ja pikkuherra neljävee esitteli vieraalle kaikki temppunsa. Aikamoinen sählinki - normimeininki siis- toivottavasti ei säikäyttänyt väkeä.
Neljäveen valvotettua taas kaksi yötä infektioastman takia päätös alkaa tulla ensimmäistä kertaa todeksi. Olkoonkin, että menetän lyhyet työpäivät. Saatika piiiiitkät lomat. Taikka palkallisen sairasloman. Sitä paitsi milloin muka olen saanut viimeksi "lomailla" kuten aikana ennen lapsia? Aina on joku vaatimassa, jos ei muuta niin ainakin seuraa. Seuraava ajatus onkin se, että ehkäpä myös kesä ja muut lomat ovatkin nyt yhteistä kivaa puuhaa isommalla porukalla. Enää pitää metsästää 5-6- vuotias tyttö omalle seuraksi. Tyttö nimittäin yllätti ja oli sitä mieltä, ettei halua jatkaa päiväkodissa jos kerran voi jäädä kotiin uuden kaverin kanssa. Ensi syksynä kuitenkin alkaa eskari. Sitten ehtii vielä. Mahtuisiko porukkaamme vielä puolipäiväinen poika? Sitten alkaisi olla kööri koossa ja uusi elämä valmiina alkamaan. Milloin?
lauantai 19. tammikuuta 2013
Tavoitemekko
Ostin tavoitemekon. Ihan kun kaappi ei jo pullistelisi näitä vähän liian pieniä vaatteita. Mutta tämä on the mekko. Desigual-ihanuus.
Mekko on mekko, mutta se toi mukanaan sisältöä elämään. Saman tien aloitin viiden kilon tiputuksen hurjan kuntosali- ja ruokaohjelman avulla, vaikka viimeiset viisi vuotta olen keskittynyt vain syömään itseni lihavaksi ja sairaaksi.
Televisio on pullollaan tositv-laihdutusohjelmia, välillä kyllästymiseen asti. Silti niistä voi saada hyviä ajatuksia. Jutan superdieettiohjelmassa sähköasentaja tuumi, ettei sokerista ole enää ollut vaikeuksia kieltäytyä tajuttuaan, ettei se oikeasti tuo hyvää oloa. Todellinen hyvä olo syntyy siitä, että pysyy päätöksessään. Tällä kertaa minustakin tuntuu, että tiedän mitä haluan. Sitä kohti.
PS. seuraava tavoite ja sen palkkio on jo valmiina mielessä. Vanhan tatuioinnin korjailu. Tuskin maltan odottaa!
Mekko on mekko, mutta se toi mukanaan sisältöä elämään. Saman tien aloitin viiden kilon tiputuksen hurjan kuntosali- ja ruokaohjelman avulla, vaikka viimeiset viisi vuotta olen keskittynyt vain syömään itseni lihavaksi ja sairaaksi.
Televisio on pullollaan tositv-laihdutusohjelmia, välillä kyllästymiseen asti. Silti niistä voi saada hyviä ajatuksia. Jutan superdieettiohjelmassa sähköasentaja tuumi, ettei sokerista ole enää ollut vaikeuksia kieltäytyä tajuttuaan, ettei se oikeasti tuo hyvää oloa. Todellinen hyvä olo syntyy siitä, että pysyy päätöksessään. Tällä kertaa minustakin tuntuu, että tiedän mitä haluan. Sitä kohti.
PS. seuraava tavoite ja sen palkkio on jo valmiina mielessä. Vanhan tatuioinnin korjailu. Tuskin maltan odottaa!
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Suutarin lapsella...
Välähdyksiä matkan varrelta. Vitsailua läheisten kesken pojan ADHD-tyyppisestä käytöksestä. Kerhotädin kommentti "se on ihan normaali pieni poika", päiväkodin hoitajien hymistely kun puran huoltani pojan käytöksestä. Oma värinä siitä, että näin ei kuitenkaan ole...
Perjantaina sain purtavaa viikonloppua varten, kun hoitaja ehdotti, että pyytäisivät päiväkodilla konsultaatiota erityislastentarhanopettajalta koskien pojan keskittymiskyvyttömyyttä, kovaa äänenkäyttöä, toisten lyömistä ja haukkumista tyhmäksi. Kakistellen sanoin, että otamme mielellämme avun vastaan. Bullshit! On ihan eri asia kummastella ja arvostella jälkikasvunsa käytöstä kuin ottaa kommenttia vastaan muilta. Sitä paitsi koen, että syksyllä aloitettu uusi päiväkoti ei sovi meidän herralle, ja hän on saanut liikaa yksipuolista palautetta huonosta käytöksestään. Muuttaako tämä konsultaatio hoitajan käsitystä pojasta yhtään myönteisemmäksi?
Okei, olen ala-asteen opettaja. Siis the Kasvatusalan Ammattilainen. Silti mulla ei oo mitään hajua mitä tehdä tämän pojan kanssa. Omasta mielestäni poika reagoi vahvasti (joo-o, hän on pian nelivuotias) ja on syntymästä lähtien ollut paras peili herkkyydellään. Toisaalta itse olen osan herkkyydestä laittanut sen piikkiin, että kahdeksankuisesta lähtien hän on ollut infektio- ja antibiottikierteessä aina nelisen kuukautta kerrallaan. Tänä vuonna laitettiin neljännet putket, jotka eivät kuitenkaan estäneet uutta tulehdusta. Samalla kerralla saatiin vihoiksemme infektioastmataipumus.
Itse olen oppinut tulkitsemaan pojan skitsoilua niin, että välillä se on merkki tulevasta taudista, välillä äidinikävää, toisinaan uhmaa. Kaveri totesi, että jotkut vain ovat herkempiä, ja jotkut sitä vaan tarvitsevat äitiä enemmän kuin muut. Poika todellakin kuuluu tähän kategoriaan. En kuitenkaan haluaisi olla itse näin herkkä pojan kiukulle ja sairastelulle. Aivan liian helposti ahdistun ja alan voivotella, miten hankala alkutaival on ollut. Samalla koen tilanteen epäreiluksi, erityisesti päiväkodin puolelta. Laitos on jähmeä ja melko joustamaton, ja sehän päiväkoti on, laitos. (Kuin myös koulukin, jota olen alkanut kyseenalaistaa rankalla kädellä.) Pojan ensimmäinen päiväkoti oli loistava, eli henkilökemiat ja molemminpuoleinen luottamus toimivat. Ikinä en kuullut leimaavaa sanaa jälkikasvustani. Toisin on nyt.
Mikä eteen kun henkilökemiat hoitajien kanssa on mutkalla? Poika kärsii suuresta ryhmästä, joka koostuu pääasiassa alle nelivuotiaista menevistä pojista. Kärsii leimasta, joka häneen on isketty lukuisia kertoja. Kärsii ilman äitiä. Taidan jäädä kotiin. Niinpä - miksi en jäisi kotiin?
Perjantaina sain purtavaa viikonloppua varten, kun hoitaja ehdotti, että pyytäisivät päiväkodilla konsultaatiota erityislastentarhanopettajalta koskien pojan keskittymiskyvyttömyyttä, kovaa äänenkäyttöä, toisten lyömistä ja haukkumista tyhmäksi. Kakistellen sanoin, että otamme mielellämme avun vastaan. Bullshit! On ihan eri asia kummastella ja arvostella jälkikasvunsa käytöstä kuin ottaa kommenttia vastaan muilta. Sitä paitsi koen, että syksyllä aloitettu uusi päiväkoti ei sovi meidän herralle, ja hän on saanut liikaa yksipuolista palautetta huonosta käytöksestään. Muuttaako tämä konsultaatio hoitajan käsitystä pojasta yhtään myönteisemmäksi?
Okei, olen ala-asteen opettaja. Siis the Kasvatusalan Ammattilainen. Silti mulla ei oo mitään hajua mitä tehdä tämän pojan kanssa. Omasta mielestäni poika reagoi vahvasti (joo-o, hän on pian nelivuotias) ja on syntymästä lähtien ollut paras peili herkkyydellään. Toisaalta itse olen osan herkkyydestä laittanut sen piikkiin, että kahdeksankuisesta lähtien hän on ollut infektio- ja antibiottikierteessä aina nelisen kuukautta kerrallaan. Tänä vuonna laitettiin neljännet putket, jotka eivät kuitenkaan estäneet uutta tulehdusta. Samalla kerralla saatiin vihoiksemme infektioastmataipumus.
Itse olen oppinut tulkitsemaan pojan skitsoilua niin, että välillä se on merkki tulevasta taudista, välillä äidinikävää, toisinaan uhmaa. Kaveri totesi, että jotkut vain ovat herkempiä, ja jotkut sitä vaan tarvitsevat äitiä enemmän kuin muut. Poika todellakin kuuluu tähän kategoriaan. En kuitenkaan haluaisi olla itse näin herkkä pojan kiukulle ja sairastelulle. Aivan liian helposti ahdistun ja alan voivotella, miten hankala alkutaival on ollut. Samalla koen tilanteen epäreiluksi, erityisesti päiväkodin puolelta. Laitos on jähmeä ja melko joustamaton, ja sehän päiväkoti on, laitos. (Kuin myös koulukin, jota olen alkanut kyseenalaistaa rankalla kädellä.) Pojan ensimmäinen päiväkoti oli loistava, eli henkilökemiat ja molemminpuoleinen luottamus toimivat. Ikinä en kuullut leimaavaa sanaa jälkikasvustani. Toisin on nyt.
Mikä eteen kun henkilökemiat hoitajien kanssa on mutkalla? Poika kärsii suuresta ryhmästä, joka koostuu pääasiassa alle nelivuotiaista menevistä pojista. Kärsii leimasta, joka häneen on isketty lukuisia kertoja. Kärsii ilman äitiä. Taidan jäädä kotiin. Niinpä - miksi en jäisi kotiin?
maanantai 7. tammikuuta 2013
Itsetutkiskelua
"Kyselemiseen kuluu aikaa. Ei riitä yksi ilta eikä viikko, mutta kuukausi jo hiukan. Kun vastaukset tulevat päättelemällä itseltä itselle, ne on helpompi hyväksyä kuin toisten latelemat. Kysellessä saa kaiken aikaa käyttöönsä lisää myönteistä energiaa. "
Wise words, Aila Norlamo!
Olen janonnut viisaita ajatuksia, jotka opettaisivat ajattelemaan itsenäisesti. Sattumalta törmäsin Suomalaisen alehyllyllä kirjaan Pientä elämää etsimässä (Marikka Bergman) ja sain mitä toivoin. On kummallista, että piti kulua 35 vuotta, ennen kuin osasin kyseenalaistaa näkemykseni itsestäni ja monista ympäröivistä ilmiöistä. Siihen tarvittiin fyysisen kunnon romahtaminen, hankalalta tuntuva perhetilanne ja rakoilevat välit puolisoon. Entinen unelma-ammattikin alkoi maistua puulle. Ja kaikesta tästä oli vaikea löytää yhtä selittävää huonon olotilan aiheuttajaa.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen mieleeni jäi lohdullisesti kummittelemaan ajatus siitä, että ei ole välttämätöntä oppia kokemuksistaan, eikä tavoitteena tarvitse olla vaikeiden asioiden hyväksyminen ja eteenpäin meno. Marikkan sanoin: "Taitaakin kuulua asiaan kiertää ympyrää samojen teemojen ympärillä ja joutua samojen asioiden ja ihmisten takia yhä uudelleen kriisiin. Ympyrän kiertäminen ei olekaan paikallaan jumittamista. Se on merkki siitä, että on alkanut lopultakin hahmottaa, mitkä ovat omat kasvutehtävät."
Siispä on tarkoitettu, että pohdin äitiyttä, perhedynamiikkaa, suhdettani alkoholiin (ja sitä liikaa käyttäviin ihmisiin - kyllä, heitähän lähelläni riittää), työni merkitystä - eli kaikkia niitä palasia, joista syntyy ideaalielämäni. Ilman romanttisia harhakuvia, ehkä enemmänkin riittävän hyvä elämä.
Näihin palasiin tulen palaamaan myöhemminkin, mutta tämän hetken ajatuksia haluan jakaa.
...Äitiydestä: olen alkanut oppia olemaan sekä aidosti läsnä että selkeästi ei käytettävissä. Alan nauttia lasteni seurasta, ja tämä on tapahtunut vasta opittuani keskittymään hetkeen aiemman sähläämisen sijasta. Nautin ulkoilusta, pulkkamäistä, lumilinnojen rakentelusta, kävelylenkeistä, askartelusta, laulamisesta. Tämän talven haaveeni on opettaa lapset hiihtämään niin, että pääsemme yhdessä eväsretkelle hiihtäen.
...Perhedynamiikasta ja alkoholin vaikutuksesta: alkoholiriippuvainen mieheni on päässyt liikaa vaikuttamaan viikonloppujen dynamiikkaan. Olen antanut liikaa huomiota humalalle ja krapulalle. Suurin haasteni nyt ja aina (?) on se, ettei minun pitäisi millään tavalla huomioida Kuningas Alkoholia. Tämän lisäksi tapa, jolla puhumme toisillemme on alkanut ärsyttää. Sitä täytyy ruveta pureskelemaan.
...Työni merkityksestä: työni ei voi olla elämäni sisältö. Nyt pitkällä sairaslomalla näen selkeästi sen, miten paljon työasioiden ajatteleminen vie aikaa ja energiaa. Tokaluokan opena oleminen ei sovi tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, sillä pienten oppilaiden ja perheiden tarpeet tuntuvat minulle liian suurilta. En halua, en aio, en jaksa panostaa heidän elämäänsä, kun omassakin on tarpeeksi. Siksi on vaikea löytää motivaatiota työhön. Olen myös liian pitkään ollut "koko koulun pelastaja". Opettaessani musiikkia tutustun useisiin luokkiin, joista löytyy liian paljon avunhuutajia. Otan lapset liian lähelle. Tämä kyllästyttää ja inhottaa.
Minusta on moneksi - mutta nyt on tullut aika lyödä jarrut pohjaan. Mielenkiinnolla odotan millaisia ratkaisuja päätän tehdä. Tavoitteena se riittävän hyvä elämä.
Wise words, Aila Norlamo!
Olen janonnut viisaita ajatuksia, jotka opettaisivat ajattelemaan itsenäisesti. Sattumalta törmäsin Suomalaisen alehyllyllä kirjaan Pientä elämää etsimässä (Marikka Bergman) ja sain mitä toivoin. On kummallista, että piti kulua 35 vuotta, ennen kuin osasin kyseenalaistaa näkemykseni itsestäni ja monista ympäröivistä ilmiöistä. Siihen tarvittiin fyysisen kunnon romahtaminen, hankalalta tuntuva perhetilanne ja rakoilevat välit puolisoon. Entinen unelma-ammattikin alkoi maistua puulle. Ja kaikesta tästä oli vaikea löytää yhtä selittävää huonon olotilan aiheuttajaa.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen mieleeni jäi lohdullisesti kummittelemaan ajatus siitä, että ei ole välttämätöntä oppia kokemuksistaan, eikä tavoitteena tarvitse olla vaikeiden asioiden hyväksyminen ja eteenpäin meno. Marikkan sanoin: "Taitaakin kuulua asiaan kiertää ympyrää samojen teemojen ympärillä ja joutua samojen asioiden ja ihmisten takia yhä uudelleen kriisiin. Ympyrän kiertäminen ei olekaan paikallaan jumittamista. Se on merkki siitä, että on alkanut lopultakin hahmottaa, mitkä ovat omat kasvutehtävät."
Siispä on tarkoitettu, että pohdin äitiyttä, perhedynamiikkaa, suhdettani alkoholiin (ja sitä liikaa käyttäviin ihmisiin - kyllä, heitähän lähelläni riittää), työni merkitystä - eli kaikkia niitä palasia, joista syntyy ideaalielämäni. Ilman romanttisia harhakuvia, ehkä enemmänkin riittävän hyvä elämä.
Näihin palasiin tulen palaamaan myöhemminkin, mutta tämän hetken ajatuksia haluan jakaa.
...Äitiydestä: olen alkanut oppia olemaan sekä aidosti läsnä että selkeästi ei käytettävissä. Alan nauttia lasteni seurasta, ja tämä on tapahtunut vasta opittuani keskittymään hetkeen aiemman sähläämisen sijasta. Nautin ulkoilusta, pulkkamäistä, lumilinnojen rakentelusta, kävelylenkeistä, askartelusta, laulamisesta. Tämän talven haaveeni on opettaa lapset hiihtämään niin, että pääsemme yhdessä eväsretkelle hiihtäen.
...Perhedynamiikasta ja alkoholin vaikutuksesta: alkoholiriippuvainen mieheni on päässyt liikaa vaikuttamaan viikonloppujen dynamiikkaan. Olen antanut liikaa huomiota humalalle ja krapulalle. Suurin haasteni nyt ja aina (?) on se, ettei minun pitäisi millään tavalla huomioida Kuningas Alkoholia. Tämän lisäksi tapa, jolla puhumme toisillemme on alkanut ärsyttää. Sitä täytyy ruveta pureskelemaan.
...Työni merkityksestä: työni ei voi olla elämäni sisältö. Nyt pitkällä sairaslomalla näen selkeästi sen, miten paljon työasioiden ajatteleminen vie aikaa ja energiaa. Tokaluokan opena oleminen ei sovi tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni, sillä pienten oppilaiden ja perheiden tarpeet tuntuvat minulle liian suurilta. En halua, en aio, en jaksa panostaa heidän elämäänsä, kun omassakin on tarpeeksi. Siksi on vaikea löytää motivaatiota työhön. Olen myös liian pitkään ollut "koko koulun pelastaja". Opettaessani musiikkia tutustun useisiin luokkiin, joista löytyy liian paljon avunhuutajia. Otan lapset liian lähelle. Tämä kyllästyttää ja inhottaa.
Minusta on moneksi - mutta nyt on tullut aika lyödä jarrut pohjaan. Mielenkiinnolla odotan millaisia ratkaisuja päätän tehdä. Tavoitteena se riittävän hyvä elämä.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Brave Start
Eihän se voi olla niin vaikeaa. Kirjoittaa, suoltaa ulos oman elämänsä solmukohtia ja ratkaisuja niihin. Eihän? Haluan yrittää.
Kyllä pärjätään, laulaa kolmevuotias poikani lähes päivittäin Risto Räppääjästä tarttunutta laulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta tuon laulun sanoma alkaa upota myös minun ajatusmaailmaani. Ehkä tässä kuitenkin pärjätään? Mitään isoa ei ole vialla, vaikka viime vuodet ovatkin olleet rankkoja.
Rankkoja alkoholiriippuvaisen puolisona, kahden lapsen äitinä, pienemmän infektiokierteessä pyöriessä sekä opettajana. Koirakin on matkalla sairastunut vakavasti, mutta vielä ei ole tarvinnut heittää hyvästejä. Hyvä niin.
Saat sen, mitä tarvitset, toitotetaan useassakin opuksessa. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Jostakin tämän elämän hullun pyörityksen alta alan löytää omaa ääntäni ja hyväksyä omituisuuksiani, joista en ehkä koskaan pääse eroon. Olen tajunnut olevani hyvin empaattinen, spontaani, intuitiivinen, ehkä räjähtäväkin. Pääni sisällä taistelevat halu miellyttää muita ja räiskyvä temperamenttini. Huomaan olevani todella herkkä epävääryyksille. Vihaan pakkoja ja luulin pitkään olevani varsinainen vastarannan kiiski. En ole kuitenkaan tarpeeksi rohkea pysyäkseni kannassani, vaan usein muutan mieltäni muiden painostuksesta. Siinäpä vasta yhdistelmä!
Uuden vuoden alku houkuttaa uusille urille. Minä olen käyttänyt useammankin yön eron ja muuton pohtimiseen. En ole varma onko unelmani paluusta kotikonnuille Pohjois-Savoon ratkaisu mihinkään ilman parisuhteessa tapahtuvaa muutosta (lue: miehen raitistumista), mutta kaipaan kovasti sukuani, erityisesti vanhempiani ja siskojani. Isovanhempani käyvät usein mielessä, meilläkään ei lienee enää montaa joulua tai juhannusta ole yhdessä vietettäväksi.
Olen ollut vuosia todella väsynyt ja usein kipeä. Painoni on noussut 8 kiloa reilussa vuodessa. Tämä pistää ajattelemaan ongelman ydintä. Pohdin sapattivapaan pitämistä: haluaisin jäädä kevääksi kotiin kolmevuotiaan kipukallen kanssa ja suoda pian kuusivuotiaallekin lyhyemmän päiväkotipäivän. Haluan kiireettömiä aamuja, päiviä ilman muiden (!!!) ongelmia (omissakin on tarpeeksi), paremmin nukuttuja öitä ja tasapainoisen olon. Annan kuitenkin päätökselle aikaa, jotten syöksy tapojeni mukaisesti suin päin suohon. Vai mitenkäs se olikaan, juurihan pari lausetta sitten kerroin hyväksyväni oudot luonteenpiirteeni ilman tarvetta muuttaa niitä :)
Mutta: Kyllä pärjätään, kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään!
Kyllä pärjätään, laulaa kolmevuotias poikani lähes päivittäin Risto Räppääjästä tarttunutta laulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta tuon laulun sanoma alkaa upota myös minun ajatusmaailmaani. Ehkä tässä kuitenkin pärjätään? Mitään isoa ei ole vialla, vaikka viime vuodet ovatkin olleet rankkoja.
Rankkoja alkoholiriippuvaisen puolisona, kahden lapsen äitinä, pienemmän infektiokierteessä pyöriessä sekä opettajana. Koirakin on matkalla sairastunut vakavasti, mutta vielä ei ole tarvinnut heittää hyvästejä. Hyvä niin.
Saat sen, mitä tarvitset, toitotetaan useassakin opuksessa. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Jostakin tämän elämän hullun pyörityksen alta alan löytää omaa ääntäni ja hyväksyä omituisuuksiani, joista en ehkä koskaan pääse eroon. Olen tajunnut olevani hyvin empaattinen, spontaani, intuitiivinen, ehkä räjähtäväkin. Pääni sisällä taistelevat halu miellyttää muita ja räiskyvä temperamenttini. Huomaan olevani todella herkkä epävääryyksille. Vihaan pakkoja ja luulin pitkään olevani varsinainen vastarannan kiiski. En ole kuitenkaan tarpeeksi rohkea pysyäkseni kannassani, vaan usein muutan mieltäni muiden painostuksesta. Siinäpä vasta yhdistelmä!
Uuden vuoden alku houkuttaa uusille urille. Minä olen käyttänyt useammankin yön eron ja muuton pohtimiseen. En ole varma onko unelmani paluusta kotikonnuille Pohjois-Savoon ratkaisu mihinkään ilman parisuhteessa tapahtuvaa muutosta (lue: miehen raitistumista), mutta kaipaan kovasti sukuani, erityisesti vanhempiani ja siskojani. Isovanhempani käyvät usein mielessä, meilläkään ei lienee enää montaa joulua tai juhannusta ole yhdessä vietettäväksi.
Olen ollut vuosia todella väsynyt ja usein kipeä. Painoni on noussut 8 kiloa reilussa vuodessa. Tämä pistää ajattelemaan ongelman ydintä. Pohdin sapattivapaan pitämistä: haluaisin jäädä kevääksi kotiin kolmevuotiaan kipukallen kanssa ja suoda pian kuusivuotiaallekin lyhyemmän päiväkotipäivän. Haluan kiireettömiä aamuja, päiviä ilman muiden (!!!) ongelmia (omissakin on tarpeeksi), paremmin nukuttuja öitä ja tasapainoisen olon. Annan kuitenkin päätökselle aikaa, jotten syöksy tapojeni mukaisesti suin päin suohon. Vai mitenkäs se olikaan, juurihan pari lausetta sitten kerroin hyväksyväni oudot luonteenpiirteeni ilman tarvetta muuttaa niitä :)
Mutta: Kyllä pärjätään, kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)