Oman elämäni personal trainer (luultavasti osa 1)

Pikaisesti laskien säästän tuhansia euroja jos valjastan kaiken tietämykseni ruokavaliosta, urheilusta ja itsestäni ja alan toimia omana personal trainerinani. Kuntosalin seinältä lunttasin, että 12 viikon perstraineri kustantaa 290 e/kk ja siihen päälle ravintoterapeutti 250 e/kolme käyntiä. Tällä psyykkeellä tarvitisisin varmasti vielä terapiaa tai ainakin hypnoosia, jotta pääsisin eroon makeanhimosta. Ellei sitten... päässäni tapahtuisi sitä naksahdusta, joka laittaa minut toimimaan niin kuin tiedän olevan itselleni parasta.

1. Minun pitää syödä niin, että minulla on hyvä olo sekä syödessä että sen jälkeen. En saa syödä sokeria tai viljaa. Syyt tähän ovat vatsan todella huono kunto, närästykset ja kivut sekä ylipaino, jota hiilarit vain pahentavat. Ja kuinka moni voi väittää, että suklaalevyn syönti kolmen kahvikupin kera saa aikaiseksi hyvän olon. Yäk.

2. Minulle sopii ruokavalio, joka perustuu suureen määrään kasviksia ja proteiinia. En karta öljyä, voita tai kermaa, mutta en myöskään perusta ruokavaliotani niihin. Muistan, kuinka karppaus aiheuttaa minulle huimausta, sydämen tykytystä ja helposti huonoa oloa. Osaan etsiä keskitien hiilareiden kanssa.

3. Kropalleni ja mielelleni sopii kuntosali. Polvivamman kanssa osaan valita liikkeitä, jotka eivät kuormita kipeitä paikkoja. En löysäile vaan osaan vaatia itseltäni kovaa treeniä. Toisaalta osaan mennä salille tekemään myös liikkuvuusharjoituksia, jos olo on tukkoinen. Tunnen kroppani ja tiedän mitä tarvitsen.

4. Vastapainoksi salitreenille ja psyykkisesti vaativalle työlleni tarvitsen viikottain joogaa tai pilatesta. Se auttaa myös vatsa- ja niskanseudun kivuissa. Hengitystä säätelemällä osaan rentoutua myös kiireen keskellä. Minun täytyy muistaa hengittää syvään.

5. Tarvitsen päivittäisen ulkoiluannoksen. Nautin reippaista kävelylenkeistä säällä kuin säällä. Osaan myös liikkua lasten kanssa, ja kannustan heitä harjoittelemaan hiihtoa ja luistelua, jotta saan heistä isompana kaverin ladulle ja retkille.

Pieniä huomiota muistettavaksi ovat myös seuraavat:
- kahvia voin juoda klo 13 saakka. Sen jälkeen nautin teestä, mikäli haluan nukkua öisin. Huonoilla unilla kiukuttaa ja tekee mieli makeaa, joten teen tietoisen valinnan jo edellisen aamupäivän aikana.
- pidän kasvispainotteisesta ruuasta ja pavuista ym. vitamiini- ja hivenainepommeista.
- haluan ottaa käyttöön päivittäisen Smoothien, johon laitan myös spiruliinaa ja hedelmiä. En kaihda luonnollisia hiilareita, kuten hedelmiä tai hunajaa. Osaan vetää rajan niiden käytölle.
- olen oppinut juhlimaan ilman alkoholia, sillä se ei sovi tällä hetkellä vatsalleni. Nautin siitä, että pääsen autolla kotiin nopeasti yöllä ja nukun loppuyön hyvin ilman vatsanväänteitä
- en tarvitse ruokaa palkitsemiseen tai lohduttamiseen. Korvaavia keinoja ovat ulkoilu, koiran rapsuttelu, lasten kanssa puuhailu keskittyneesti, ystävien tapaaminen, miehen kanssa lähekkäin oleminen. Tätä minun täytyy harjoitella ja osata vaatia.
.

Minä tiedän. Minä osaan. Minä en tarvitse muita sanomaan, mikä minulle tekee hyvää.

Saamaton laiskuri

Minä. Saamaton laiskuri. Viime aikojen kämmäysten takia on nyt pakko tunnustaa itselleen, että en ole hoitanut asioita läheskään niin hyvin ja ripeästi kuin olisi pitänyt. Kumma vaan, miten ne mokat tulee esille kaikki yhtä aikaa!? Ja moniin liittyy rahan menetys. Kuten vuosilisien haku, jonka olen töissä autuaasti unohtanut. 11 vuoden (miinus äippälomat) työt olen paiskinut vastavalmistuneen palkalla. Voi halleluuja, työnantaja kiittänee. Takautuvasti noita rahoja saa vain vuoden ajalta. Positiivisesti ajateltuna: onneksi tajusin asian nyt, kun edes viime vuodelta saan lisää. Kyse on sentään satasista kuussa. Muita rahanmenetyksiä OMASTA SYYSTÄ ovat mm. vakuutushakemuksen myöhästyminen, päiväkotilaskun epäselvyys, mökin liian isot sähkölaskut, laiskuus kilpailuttaa vakuutuksia...

Rahanmenetystä pahempi puoli on itsekunnioituksen menetys. Miten voikin ihminen soimata itseään! Töissä ja kotonakin tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa mennään rimaa hipoen. Luultavasti vielä kehnomminkin. Miten paljon parempi mieli tulisikaan jos tekisi asiat kerralla ja KUNNOLLA!

Kaiken tämän itsesyytöksen takana hymyilen kuitenkin salaa. Olen aina ollut turhankin jämpti ja velvollisuudentuntoinen. Tämä taitaa olla vastaisku vaatimuksille itseäni kohtaan. Jotain siitä voi oppia: ottamaan ehkä vähän rennommin. Ja kuitenkin tekemään edes ne perusasiat tarpeeksi hyvin.